Feeling good

Ihan olen perjantaitunnelmissa. Laukut on pakattu,  ja minä ja tenavat lähtökuopissa. Tässä odotellaan vain tuota meikän Rakasta, ja sitten matkaa jatketaan hänen kotiinsa. Tuo asuu parinkymmenen kilsan päässä (vois melkein sanoa, että maalla), ja aikomus olisi viettää miniviikonlopuntapainen hänen nurkissaan. Saunomista, hyvää ruokaa, jääkiekkoa töllöstä ja huomenna pihapuuhia. Semmosta fuusioperhefiilistelyä taasen luvassa, ihanaa!

Sytkyistä ei tullut ihan hirveän kaameita kuvotuksia, onneksi. Pahoinvointia oli kyllä, mutta lääkityksellä pysyi siedettävän rajoissa. Kaurapuuro maistuu kuulkaas yllättävän hyvältä kun ei muuta pysty syömään! Tällä viikolla pystyin myös jo jonkin verran töihini, mikä sekin maistui ihan älyttömän hyvältä (ah, mikä aasinsilta!).

Elämä on tuntunut taas jo monena päivänä ihanalta. On se semmonen kupliva onnentunne tuossa rinnassa, jatkuvasti. Siinä kuvotuksen kyljellä.

Olen miettinyt sitä, kuinka vähän mun elämä lopulta muuttui, vaikka kuolema asettuikin istuskelemaan mun olkapäälle. Olisin luullut, että sillä hetkellä, kun tajuan kuoleman olevan oikeasti mahdollinen, muuttaisin jollain tavalla elämäni ja alkaisin vimmalla elämään kuin viimeistä päivää. Mutta eh, mä olen vain ruvennut käymään enemmän teatterissa ja nähnyt ystäviäni useammin kuin ennen. Muutoin arkeni on ihan samaa tallaamista kuin ennen diagnoosia. Ehkä se vaan kertoo siitä, kuinka hyvä ja tasapainoinen arki mulla on? Entisessä elämässäni (ie. avioliittoni aikana) mä luultavasti olisin kuolemanpelossani tehnyt jo paljonkin radikaaleja ratkaisuja, ehkä tosiaan se avioeropäätöskin olisi kypsynyt nopeammin – tjaa no, mistäpä sitäkään tietää, turha toisaalta moista spekuloida.

Jotain erilaista kyllä menin kuolemanpelossani tekemään. Siivosin vihdoin ja viimein vaatekaappieni yliset, joista tiesin löytyvän muun muassa tavaroita, joita en halua kenenkään kuolemani jälkeen löytävän (kyllä, olivat juuri sellaisia asioita, joista jo ostettaessa murjottiin exän kanssa vitsiä, että herraisä jos lapset sitten nämä löytävät kun aika meistä jättää). Oli siellä myös erään kesken jättämäni koulun paperimatskuja, joita olen säästänyt ajatuksella, että jos mä kuitenkin sittenkin jatkan, sitku joskus. Heitin nekin pois – sitku-elämä on ohi!

It’s a new dawn
It’s a new day
It’s a new life
For me
And I’m feeling good