Luettua.

Olen nyt viikonlopun aikana saanut luettua loppuun pari rintasyöpäaiheista kirjaa. Vihdoinkin on aikaa ja tietyllä tavalla myös henkistä jaksamista lukea muiden kokemuksista. Mä olen lukijana aika hankala; haluan eläytyä ja tuntea ja uppoutua täysin.

Ensimmäinen lukemani aihetta käsittelevä kirja on jo kuopatun Jade-lehden silloisen päätoimittajan Marja Aarnipuron Rintasyöpävuosi (2011), jossa kirjoittajan omaa kokemusta jaksottavat tietolaatikot syövästä ja siitä parantumisesta. Takakannessa kuvaillaan kirjan olevan potilaan kirjoittama tietokirja ja kokonaisesitys – varsinaisesti mitään uutta tietoa kirja ei toiselle syöpäpotilaalle tuonut, ei, vaikka hoidot ovatkin tällä potilaalla vasta (eikun jo! JO!!) puolivälissä. Aarnipuro kuvailee kirjassa syöpäarkeaan, työtään päätoimittajana ja toipumistaan, mutta jotenkin ulkokohtaisesti. Lukijana meikälle jäi vähän kylmä olo, en naura enkä itke enkä juuri muutenkaan reagoi tekstiin – en jostain syystä pysty samaistumaan saati myötäelämään vaikka sama tauti on kannettavanani. Melkoinen sissi tuo nainen kyllä on, teki taistelijana töitä minkä pystyi. Muutenkin kirjasta välittyy aikaansaavan, energisen naisen esikuva, jota ei syöpä tai hoitoputken jälkeinen itsensä tarkkailu ja pahimman pelkääminen lannista. Ihailtavaa. Tsekkaa myös hänen sairausaikanaan kirjoittama blogi.

Toisena opuksena luin Pia Kaulion ja Leena Rosenbergin kirjoittaman Nainen ja rintasyöpä – rikottu mutta kokonainen (2008). Takakansiteksti lupaa vertaistukea rintasyöpään sairastuneille, ja sitä se totta vie oli! Kirjaan oli kerätty eri ikäisten naisen kokemuksia rintasyövästä, aina sairastumisesta elämän jatkumiseen sellaisena kuin se on. Aitoja, elämänmakuisia tekstejä. Huomaa, että Kaulio ja Rosenberg ovat tehneet paljon tukityötä rintasyöpään sairastuneiden kanssa, niin viisaasti kirjoittavat sairastuneiden kokemusten lomassa minäkuvasta, parisuhteesta, peloista ja koko tunnemyllystä – ja tekevät kysymyksiä, jotka pakottavat ajattelemaan ja jäsentelemään ne ajatukset. Silmät vettyivät useasti kirjaa lukiessa, mutta vähintään yhtä useasti nauroin ääneen. Ihana, terapeuttinen kirja, jonka luin yhdeltä istumalta.

”Rinnat on.
Rinnaton.
Jäi aitoja yksi,
toinen silikonipussi.
Hui, hai, nyt jo tuntuu siltä
että perustetaan bändi
Silicony Sisters
lauletaan murheet pois päivästä.”

Seuraavaksi kirjapinossa vuoroaan odottelee vielä pari rintasyöpäaiheista kirjaa. Ehkä kuitenkin luen välissä loppuun tuon Jane Austenin Kasvattitytön tarinan – jotain muuta kuin syöpää välillä, kiitos vaan! Tosin, joidenkin lähteiden mukaan Austen olisi kuollut rintasyöpään, eli sinänsä  aihealuetta sivutaan jollain tasolla kuitenkin…