Laitoin vihdoin facebookiin profiilikuvan itsestäni kaljuna, juurikin siltä baaritteluillalta, josta viimeksi kirjoitin, olihan kerta naama laitettu. Tykkäyksiä on tällä hetkellä 96 kappaletta. Tekisi mieli mennä kommentoimaan kaikkien kehujen ja sydämien alle, että mitä ihmettä vouhaatte, tämähän on vain profiilikuva. Tässä on vaan minä meikattuna ilman hiuksia – ja hei, kerrankin ilman syöpäajatuksia.

Eipä siinä, kyllähän upeaksi kehuminen mieltä lämmittää, mutta tiedän, että ilman syöpäkorttia uusi profiilikuva olisi saanut ehkä maksimissaan seitsemän tykkäystä ja yhden kommentin ”ihana oot”. Luultavasti tykkäysaallolla on paljonkin tekemistä tsemppausinnon kanssa; klik vaan ja näin on onnistuneesti (ja helposti!) kerrottu että tuen sua taistelussasi. Eipä siinäkään, mutta.

Suurimman osan ajasta mä tunnen itseni ei-niin-upeaksi, enkä silti jaksa päivittäin panostaa niin paljoa, että näyttäisin yhtä kivalta kuin facebookin profiilikuvassa. Kulmakarvani harottavat luonnossa sinne tänne, enkä uskalla niitä hirveästi nyppiäkään siinä pelossa, että viimeisetkin lähtevät. Ripset ovat harventuneet ja lyhentyneetkin jopa. Turvotus ja kestoväsymys todellakin näkyvät kasvoissani, ihokin voi huonosti ja näpyttää niin perkeleesti. Uutterasta rasvailusta (vaalentavat voiteet, aurinkorasva) huolimatta pigmenttiläiskät on ja pysyy viiksimäisessä muodostelmassaan, ja nenän päälle on ilmestynyt kesakoita. Uutta hiusta pukkaa juu kyllä, mutta muutaman millimetrin harva siilitukka on lähinnä sairaan näköinen, paree siis olla täysin klani.

Vartaloni on muuttunut diagnoosin jälkeen hurjasti. Leikkaus vei rinnan pois, ok. Sen kanssa olen sujut, ja olen tottunut proteesiin – joskin helteillä se hiostaa. Harmi vaan, että olen lihonut tässä viidessä kuukaudessa semmosen kymmenisen kiloa, joten proteesi alkaa olemaan pienempi kuin ainokainen aito tavara. Kilot ovat (onnekseni) jakautuneet melko tasaisesti ympäri kroppaa, joskin selkäläski ja mahanrönttö paljastavat sen ettei tässä olla edes hyötyliikuntaakaan harrasteltu. Farkkukoko on kasvanut tuuman verran, ja yläosatkin täytyy valkata siten, että häivyttävät mahaa ja eriparitissejä (no, eri paria ovat muutenkin, mutta kokoero on nykyään havaittavissa). Ylipäänsä vaatteet muka hiostavat, puristavat, kinnaavat eikä mikään oikein istu, vaikka olenkin laajentanut vaatekaappiani isommilla kokonumeroilla. Koitapa siinä sitten pukeutua niin että tuntuis kivalta.

Tosiaan, syöpä on muuttanut meikäläisen pukeutumistyyliä aika lailla. Aiemmin olin se kellohelmatyttö fiftarikampauksineen, nyt mulla on farkut tai reisitaskuhousut (tai niiden lyhennelmät) ja printtipaita. Neuletakit kyllä sentäs on ja pysyy, joskin huomaan niidenkin välillä vaihtuvan huppariin. Mä olen aina tykännyt leikitellä pukeutumisellani ja eri tyyleillä, mutta kyllä kuulkaas rajoittaa yksi kalju sitä puuhaa. Tiedän, se on varmaan vaan mun päässäni, mutta hiusten (tai hiuksettomuuden) jotenkin vaan toivoisi kulkevan käsi kädessä muun ulkonäön kanssa – siksi ne kukkamekot ovat vielä jonkin aikaa odottamassa aikaa parempaa (ja eipä niitä muuten tullut käytettyä silloin lyhyttukkaisenakaan).

Huojentavaa on kuitenkin se, että ulkonäön muutokset eivät kuitenkaan ole nakertaneet kamalasti mun itsetuntoani (joka toisaalta ei ennenkään ole ollut ulkonäöstä riippuvainen; liikaa koulukiusaamista taustalla). Mä en juurikaan peittele ulkonäköäni, vaan olen millainen olen, viiksiläikkineni ja kiloineni, kaljuineni kaikkineni. Syöpäkorttia voisin vilautella siis vasta tässä kohtaa – kyllä, olen sairas, siksi näytän tältä, tykätkää musta silti.

Jep, ja silti en menisi vaihtamaan facebookin profiilikuvaani totuuden mukaiseksi, vaikka tajuaahan kuka tahansa kuvan valehtelevan kun minut irl näkee. On se vaan silti aina ihanaa saada ulkonäöstään kehuja, olkoonkin ne sitten syövän ansiota tai ei.