Viides eli TOISEKSI VIIMEINEN (!!!!) sytostaattihoito meni yllättävän jouhevasti, etten sanoisi mukavasti, varsinkin kun kanyyli meni kerralla suoneen (uu-uuu!!). Olo on sitä vastoin ollut taas yököttävä – eilen yritin kirjoittaa postausta, mutta kas, asian ajatteleminen sai kuvotuksen aallot nousemaan ja jätin toiseen kertaan. Ja hemmetti, aivan kuin nytkin pieni öklötys nostaisi päätään.

Ennen tiputusta olo oli taas jokseenkin paska. Pelkäsin taas kuvotusta ja huimausta ja sumua, sitä olotilaa mikä noista myrkyistä tulee, ja ihan taas aiheesta. Ja kanyylin pistämistäkin pelkään nykyään ihan älyttömästi. Välillä sitä miettii, onko hoito ihan varmasti tehokasta; tukka kasvaa (taas joutui ajelemaan klaniksi viiden millin harvan sängen), ripsiä ja kulmakarvojakin on jäljellä, kuukautisetkin tulevat (ovuloinkin perkele!). Myrkkyjen pitäisi tappaa jakautuvat solut, mutta niin vaan meikällä säärikarvatkin kasvaa. Hitaammin toki, ja harvemmin, mutta samanlaisina slaavilaisina kuin ennenkin. Mitä jos hoito ei siis tehoakaan? Mitä jos oon koko kesän kärsinyt oloista turhaan?

Enää onneksi yksi sytkykerta jäljellä, ja sen jälkeen alkaakin sitten antiestrogeenihoito, joka kestää viisi (!!!) vuotta. Vittu. Olen nimittäin jo lueskellut sivuvaikutuksista, ja kas, mun pms-oireilulla ne on mulla sitten kaikki.

Tyhjät pussit. Hyvä tyttö.

Tällä kertaa sytkypäivänä, viime torstaina that is, olinkin niin fiksu, etten hoitanut pahoinvointiani millään ylimääräisellä syötävällä. Aiemmilla kerroilla on nimittäin käynyt niin, että sairaalasta kotiuduttuani olen rämähtänyt sohvalle oikoselleen ja pupeltanut lohtuherkkuja. Juu, enää ei tee mieli hesemättöä tai sipsejä tai suklaata. Yhtään. Ei hyvä. Tai on, jos kerta haluan pudottaa nämä leikkauksen jälkeen kertyneet ylimääräiset kymmenen kiloa – eipä ainakaan tule mielitekoja ja siten repsahduksiakaan noista ansoista.

Toisaalta, enpä minä olisi viitsinytkään jäädä sinne sohvalle rötväämään, sillä pari ystävää tuli kylään. Istuimme pihalla, nautimme lämmöstä. Puhuttiin, naurettiin, suunniteltiin tulevaa. Erään suunnitelman toteutus onkin tänään, kun nämä toverit ja pari muuta tulevat mun luokseni iltaa istumaan.

Perjantaina oli melkosen haikea, joskin vähän riehakas, levoton päivä. Kaikesta kuvotuksesta huolimatta touhasin tyttärien kanssa ikään kuin varastoon; siivoiltiin, tehtiin ruokaa, häröiltiinkin, semmosta perussettiä. Nuo lähtivät perjantaina kahdeksi viikoksi isälleen tämän loman ajaksi (innosta tohisten ja riemuissaan, ihanat!), ja ikävähän tässä jo on. Talo on niin kovin hiljainen ja eloton. Viime kesänä vastaavan kaksiviikkoisen aikana hukutin ikävääni tekemällä töitä kellon ympäri, mutta nyt sairauslomalla tämä on niin erilaista ja kamalaa, sillä on aivan liian paljon aikaa ajatuksille ja hiljaisuudelle. Olen kiitollinen, etten ole se etävanhempi, joka näkee lapsiaan vain sen kaksi viikonloppua kuussa – mä en siihen pystyisi kuten lasteni isä, jolle systeemi sopii paremmin kuin hyvin.

Viikonloppu (ja alkuviikko) menikin sitten Rakkaan kanssa. Kellontarkalla syömisellä ja primperanin nappailulla olot olivat ihan siedettäviä, joskin parasta hoitoa kuvotukseen mulle onkin läheisteni seura. Turvaa ja lohduketta ihan siinä vieressä, parhautta! Nyt olo on pikkuisen hutera, aivan kuin yököttäisi muttei kai sitten kuitenkaan. Liekö kirjoittamisen vaikutusta; mieli palailee menneen viikon fiiliksiin ja kroppa perkele perässä. Nyt on kuitenkin aika siirtää ajatukset tulevaan iltaan; josko sitä lähtisi kauppaan hakemaan kinkkupiirakka-aineksia ja tietysti myös lonkeroa!