”Päivä kerrallaan” -ajatus on ihan perseestä sytoinvoinneissa, kun tietää että tätä paskaa kyllä kestää sen määrätyn ajan, ja voi vain toivoa, että ihan just kohta voisi olla parempi olo. Tai ainakin voi toivoa, että huomenna on uusi päivä, eikä kuvotakaan niin pahasti. Ja samalla kuitenkin tietää, ettei se olo vielä tänään tai huomennakaan parane. Mä en nyt jaksaisi pelkkää päivää kerrallaan, mä haluan jo eroon tästä.

Jösses tätä oloa. Tämä alkaa olla jo niin hirveää, että tekisi mieli polkea jalkaa kolmevuotiaan tavoin ja huutaa etten ota enää hoitoja. En vaan ota! Ku en haluu! Ku se on pahaa!!

Olo on sentäs hieman parantunut torstaista. Silloin yökötti jo tiputuksessa, huimasi kotimatkalla, ja kroppaa juili lihaskivuissa koko illan. Nyt on enää sentäs vain yökötys. Ja pieni ärtyisä päänsärky, sillä en ole saanut juotua kahvia laisinkaan. Nyt kyllä yritän kupillisen.

Tällä kertaa sytkyissä oli mukana tukena ja turvana ihana siskoni. Systeri on ihan paras, hauska ja empaattinen. Me ollaan muinoin riidelty ja tapeltu kuin vain vuoden ikäerolla olevat sisarukset voivat, myös aikuisiässä. Nyttemmin paletti on kasassa, onneksi, on mahtavaa kun on olemassa Systeri, jonka kanssa voi lounastella, shoppailla, jakaa käsityövinkit, käydä rannalla ja jolla on suunnilleen samanikäinen tytär kuin omatkin ovat. Ja joka leipoo maailman parhaat juustokakut ja muut herkut.

Kanyylia yritettiin tällä kertaa käteen sen kolme kertaa, onneksi viimein onnistui lämpötyynyn avulla. Jälkiviisaus on turhaa, mutta kyllä kuulkaas nyt ottaa päähän kun en silloin suostunut ottamaan injektioporttia. Hieman helpommin menisi nuo tiputukset. Noh, ajatellaan nyt samoin kuin silloin toukokuussa; ei enää leikkauksia eikä enää arpia, kiitos vaan, ellei ole ehdoton pakko. Meikäläisen kroppa kun tekee niin isoa ja komiaa (ja kiristävää) arpikudosta, että vasta kymmenessä vuodessa sektioarpikin alkaa pikkuhiljaa olemaan suht normaalin näköinen. Eikun yhdessätoista. Ja sitä paitsi, aikomuksenani ei ole sairastaa tätä syöpää (tai sen hoitoja) kuin vain tämän kesän, injektioportti on siksikin hivenen liioiteltu ratkaisu. Niin kerta. Että selitellään nyt sitten vaan näin ettei jälkiviisaus niin hirveästi häjyilisi.

Jep, ei tässä auta kuin taas tsempata itseään kuin kolmevuotiasta. Puhutella itseään nätisti, mutta lujasti, miksi ja miten nyt täytyy toimia näin, vaikka kuinka ei haluttaisi ja kiukuttaa vaan. Varsinkin kun kaksi ekaa hoitoa (tai niiden jälkimeiningot) meni niin mukavasti; ekana sytkyjen jälkeisenä lauantaina olin kavereiden luona katsomassa kiekkoa ja juomassa olutta (kolme tölkillistä!), ja tokana riivin tapettia ja tein muuta remonttihommaa. Tsiisus. Miksei kortisoni enää vaikuta muhun noin kivan piristävästi, kun kerta tällä kertaa sain sitä pahoinvointini takia jo tupla-annoksen sairaalassa? Mä en kyllä ala! En vittu ala! Kokosaikullekin joutunut, perkele! Epistä!

…ja sit rauhotellaan kolmevee tints, että nyt tilanne on tämä, ja nyt otetaan ihan rauhassa ja kuunnellaan kroppaa. Jos voi tehdä jotain, niin kiva, mutta jos ei vaan jaksa tai on ylihuono olo, niin sitten levätään. Otetaan ihan rauhassa vastaan mitä tulee. Päivä kerrallaan.

Mut hei, voisko jättää tän päivän ja vaikka huomisen väliin ja jatkaa maanantaista? Tai oikeestaan keskiviikosta, silloin luulis jo enimmän kuvotuksen hellittäneen?