Syöpä on taas todellisuutta. Se löysi taas paikkansa mun elämässä, vaikka mä viimeiset kaksi viikkoa yritin sitä pois arjestani ja mielestäni työntää.

Mutta nyt, kun tiedän hoitojen alkavan vapun jälkeen (hoitaja varmisti, että voin juhlia vappua ihan normaalisti..!) sytostaattitiputuksella, jatkuvan sitten mahdollisesti sädehoidolla ja vielä kaiken päälle viiden vuoden hormonilääkityksellä, tuon arjen pakollisen kylkiäisen läsnäolo ei enää tunnukaan niin pahalta. Siinähän perkele on, mutta eipä ole kauaa, ei lopun elämääni. Loputkin hoidetaan pois, on jo kerta leikattukin se isoin pahis!

Tämä on nyt vain vaihe, projekti, harrastus. Jep, nimityksiä, joilla olen ystäväpiirissäni kuullut vitsailtavan, minä itse etunenässä.

Tämä ei ole kuolemantuomio. Minä voin vielä elää itseni näköistä elämää. Minulla on vielä mahdollisuus saada lapsi rakastamani miehen kanssa. Minä olen läsnä kun tyttäreni kasvavat nuoriksi naisiksi ja löytävät paikkansa maailmassa.

Ehkä mä alan pikkuhiljaa hyväksymään tosiasiat. Mulla *vittuperkelesaatanavittu!!* on rintasyöpä ja vietän kesän 2013 kaljuna aurinkoa vältellen.

Sairausloma, erä 1, loppui pari viikkoa sitten. Arkeen palaaminen oli hemmetin vaikeaa ja eka viikko meni epävarmuuksissa ja itseäni ruoskiessa ”lusmuilusta”. Yritin olla muka armollinen itselleni ja ottaa pehmeää laskua, mutta kun ajatuksissa pyörii vaan se, että nyt on kaksi viikkoa aikaa tehdä työtä ennen kuin hoidoista tietää mitään, niin yllätys, yllätys, tämä stressaa ja tekee loppujen lopuksi 12-tuntista päivää ihan vain sen takia, että saa taas kaiken valmiiksi. No jaa, ne 12-tuntiset päivät kyllä kerääntyivät tälle viikolle, sillä kuten sanoin, se arjen alku oli hemmetin vaikea. Sitä alkuun vaan pyöritti työasioita mielessään (ja kirjaimellisesti myös käsissään) ja pohti että jaa, tällekinkö asialle mun muka pitäisi osata jotain tehdä. Varmuus ja ilo omasta duunista olivat ihan hukassa!

Mutta hah, selvisin. Vuoristorataahan se taas oli, mutta selvisin. Työt, joiden aattelin olevan valmiina ennen hoitojen alkua, ovat nyt valmiina – ja osa siinä mallissa että hoitoaikataulusta huolimatta saan ne nätisti hoidettua. Hyvä minä. Työn ilo ja varmuus löytyivät jälleen ja voin helposti ottaa vastaan uusiakin juttuja. Jes!

Kuulostan muuten taas ylireippaalta. Just siltä Tintsiltä, joka saa feiskassa tykkäyksiä ja ihailua siitä, kuinka hemmetin vahva ja positiivinen se on. Että kyllä tolla asenteella totta tosiaan yks syöpä selätetään!

Rakas tuumasi jossain vaiheessa, että miten mä voin olla niin peloton, että hänestä tuntuu, että hän pelkää paljon enemmän kuin minä. Niinpä. Ei mulla ole vaihtoehtoa. Mun täytyy – eikun, mä haluan olla reipas ja vahva ja positiivinen, jotta mä selviän tästä. Mä en voi jäädä pelkäämään tulevaa, en sitä, että kuolen tai että en enää saa lapsia tai sitä, että reilun vuoden kestänyt seurustelusuhde kaatuu sairastumiseeni. Mä haluan edelleen löytää päivistäni ne pienet ilot ja onnen aiheet, mä haluan elää nyt ja tässä, ilman pelkoa.

Huominen ja ensimmäinen käynti onkologisella poliklinikalla on kuitenkin ihan just kohta. Syöpä on taas pelottavaa todellisuutta, vaikka mä kuinka oon puskenut sitä pois mielestäni ja hukuttanut tunteeni työhön.