Sairauslomaa on jäljellä sunnuntaihin. Nyt jo voisin alata perkaamaan sähköpostia ja muutenkin voisin koneella työskennellä pakollisten paperihommien parissa, mutta kas, kuinkas kävikään – tässä istun edelleen pyjamassa ja juon aamukahvia. Facebook, blogit ja huumorisivustot on tsekattu, uutisia en vielä lukenut. Kohta teen voikkarin maksamakkaralla ja kaivan esille suklaalevynjämät eiliseltä.

Sairausloman alussa ajattelin, etten ikinä koskaan ikinä! tule selviämään järjellisenä olentona tästä pakollisesta reilun neljän viikon pysähtyneisyydestä, varsinkin kun työpaikka on saman katon alla ruokakuntani kanssa. Ensimmäinen viikko meni kipuillessa, True Bloodia katsoessa (oh, Eric!) ja luodessa haikeita katseita työpöytääni kohti. Jaksoin sentäs kyllä käydä myös teatterissa ja kuopuksen kuoron konsertissa, sekä kotosalla kahvittelin ystävien kanssa. Dreenin kanssa eläminen oli melkoisen ärsyttävää, mutta vielä ärsyttävämpää oli se, ettei sitä pystynytkään supernaisena kaikkeen mihin ennen. Haavan särkyyn vedin särkylääkettä kuutta nappia päivässä, väsymys oli tuskaista. Hyvän nukkumisasennon löytyminen oli fyysisesti suurin haaste, johon ensimmäisellä viikolla kykenin. Fysioterapeutin ohjeistama jumppa oli alkuun ihan liian vaikeaa, sillä olo oli kirjaimellisesti kuin jyrän alle jääneellä.

Toisella viikolla iski turhautuminen potenssiin neljätoista tekemisen puutteen ja yleisen kykenettömyyden takia. Mä en jaksa katsoa telkkaria paria tuntia kauempaa päivässä (katsomaani True Bloodin neljättä tuotantokautta siis riitti hyvin toiselle viikollekin), ja siinä sitä sitten itkee turhautumista pelkkään olemiseen ja kerjää kavereita tulemaan kahville ja tuomaan hyväskää (tietty sitä on ensin häjyyllyt niille puhelimessa tyyliin ”ei mulla mikään ole, väsy vaan” – onneksi nuo tuntee mut ja näkee pintaa syvemmälle). Tietokoneella notkuminen ei silloin (vielä!!) napannut, vaikka taisinkin ensimmäisen postauksen kirjoittaa palstalleni noihin aikoihin, tuskaillen mielessäni sairaslomalaisuutta tai enemmänkin toipilaisuutta. Noh, tämä keksii sitten oivan puuhan joutilaisiin päiviin; kutomisen! Huivia ja lapasia myöhemmin kuulen hoitajalta, että pitkään kutominen on iso nou-nou tässä vaiheessa toipumista, voi tulla turvotusta ja kipuja liikkeiden staattisuuden takia. Että maksimissaan puoli tuntia kerrallaan voi kutoa. Ai jaa just, sen takia ei siis meinaa kivut talttua, vaikka ne olikin jo katoamassa. Oh well. Vahinko ehti tapahtua ja sittemmin jäivät kutimet nurkkaan. Nyt voisin kyllä taas aloittaa, melkein sain ne toisetkin lapaset valmiiksi..

Toisen sairauslomaviikon kohokohta oli kuitenkin Helsingin reissu esikoisen kanssa. Lähdettiin katsomaan Lambertin Adamia keikalle – tästä oli sovittu jo viime vuonna ja liputkin hankittu heti, eli huolimatta (itseaiheutetuista) turvotuksista ja kivuista nämä pakkasivat kimpsunsa ja kampsunsa ja reissasivat junalla isoolle kirkolle. Pumpulitissi ei oikein viihtynyt paikoillaan keikan aikana (eikä se oikein muutenkaan ollut yhteistyökykyinen rinnankorvike), mutta muutoin reissu oli kaikin puolin onnistunut. Häikäistytin esikoisen suunnistamalla Helsingin keskustassa kuin natiivi konsanaan eli matkalta tarttui mukaan myös coolius-pisteitä, mikä on aina hyvä juttu esiteinin kanssa.

Kolmas viikko oli viime viikko eli se ah, ihana ahistaa-ei ahista -viikko. Löysin myös internetin ajantappo-ominaisuuden (mikä ei riippuvaisen luonteenlaatuni takia olekaan ihan hyvä juttu).

Nyt elelen siis viimeistä sairauslomaviikkoa leikkauksen jälkeen – ja tänään siitä onkin se tasan neljä viikkoa. Maanantaina pitäisi ryhtyä töihin, eikä tuo sitten enää mitenkään huvittaisi. Mä siis kuitenkin totuin tähän toipilaisuuteen, joutilaisuuteen, olemiseen – voiko tässä nyt sitten ollenkaan sanoa, että selvisin sairauslomastani järjellisenä olentona? Intterwebissäkin on niin paljon lukemista ja katsomista ja klikkailtavaa, ja Mad Meninkin voisi katsoa uudestaan dvd:ltä ja hei, löysin jopa saitin, josta voi streamina katsoa leffoja, ja vitsi kun kutominenkin on niin kivaa. Ja hei, yhtään en ole ehtinyt ristipistoillakaan tai laulaa singstaria tai käydä lounailemassa keskustassa tai-tai-tai. Helposti käyttäisin seuraavatkin neljä viikkoa tämmöiseen laiskanpulskeaan lomailuun ja olemiseen, jos ei vaan tarttis kipeänä olla.

Jep, meikä sittenkin löysi sairausloman pakkopysähtymisestä hyviäkin puolia ja tuskailee nyt, kun kuulee työn kutsun. Uskoakseni löydän kutsusta vielä paljon kaunista ja odotettavaa, vaikka tällä hetkellä se kuulostaa lähinnä paskamaiselta pakolta.

Olin tänään kirurgin juttusilla. Jep, odotettu tiistai saapui viimein ja toi mukanaan lisää odotettavaa.

Kirurgi oli laittanut lähetteen onkologiselle osastolle jo pari viikkoa sitten (tyyliin ihan selvä tapaus, sytostaatteja tälle kiitos), mutta pääsiäinen ja hormonireseptorivastausten puuttuminen on ilmeisesti viivästyttänyt meikäläisen siirtymistä syöpäpolin asiakkaaksi. Eli nyt sitten vaan odotellaan. Nyt tosin tiedän, että mitä; syöpäsolupirulaisten lopullista nitistämistä kunnon myrkyillä!

Leikkaushaava oli parantunut kirurgin mukaan todella hienosti, ja kainalon alla sekä kainaloläskissä (olis voinu mun puolesta senkin kyllä poistaa..) oleva turvotus ja arkuus ovat ihan normaalia (”mä kourin sitä kudosta aina tonne solisluuhun saakka, tottakai se on kipeä vieläkin”). Haavassa on myös nätti (jeah, right) poimutelma kainalossa, onneksi se ei ole ekan toipumisviikon jälkeen ollut kipeä, mutta saapa nähdä voinko käyttää enää liivejä, joissa on tukiluu tuossa rinnan sivulla (ja ai ku kiva, voinkohan mä pitää enää korsettejakaan? Burleskia aattelin kyllä jatkossakin harrastaa, keles!). Tosi hienoa muuten, mulla on sektiohaavasta poimutelmaa navassa ja vatsalla, nyt sitten vielä kainalossa. Varsin röyhelöinen tää mun kroppa!

Mun rintasyöpä on sitä ärhäkkäintä tyyppiä (gradus III), jolla on huonoin ennuste. MUTTA kasvain olikin odotettua pienempi, vain 11mm, ja imusolmukkeet olivat puhtaat, eli ennuste onkin tosi hyvä (eikä uutta leikkausta tarvita!). Tsänssit mun olla elossa vielä viiden vuoden päästä on yli 90% – siis tän syövän osalta, muutenhan ei mistään ikinä mitään tiedä, tiedättehän… Mä siis kuitenkin löysin syöpäni ajoissa (kiitos papa-seulonnassa rintojen tutkimisen tärkeydestä vinkanneen terkkarin), vaikka nyt huomaankin olleeni puolikuntoinen koko talven ja että menkkaoireetkin olivat kummat syksystä lähtien ts rinnat eivät olleet laisinkaan kipeät kuukautisten alla. Onneksi möykky oli vieläpä niin näkyvällä paikalla (kyllä, sittemmin erotin sen paljain silmin), että ylimalkaisella kopeloinnillakin se löytyi (tsekkailkaa te paremmin omianne, jooko, tai ainakin vaatikaa kumppanianne hyväilemään enemmän rintavarustustanne, siitä päältä myös, kiitos!).

Perinnöllisyystutkimuksiinkin kirurgi mut lähetti, ja hyvä niin. Saa ainakin jonkinlaista osviittaa millainen mahdollisuus tyttärillä on rintasyöpä joskus saada eli millä todennäköisyydellä annan 18-vuotislahjaksi kanttiskortin mammografiaan ja maksanko kaksvitosena rintojenpoistoleikkaukset, eh. Suvussa ei tosin ole kuin yksi isotäti, joka on sairastanut rintasyöpää (ja kuollut siihen kolmikymppisenä), mutta muihin syöpiin on kyllä porukkaa kaatunut.

Tämmösissä sairaudellisissa tunnelmissa on siis mennyt tämä päivä. Onneksi viikonloppu oli normielämää täynnä; kaverin loistavat tuparibileet, pientä krapulointia, hyvää ruokaa, aurinkoista ulkoilua, pyykinpesua ja lättykestit. Normielämää viettäen tästä myös eteenpäin: kohta ruokaostoksille, sen jälkeen imurointia & lisää pyykinpesua sekä pääsiäisen kuvasaldon purku koneelle.