Tasan kuusi viikkoa sitten, ystävänpäivänä, mä sen möykyn löysin. Olin ollut aikaisemmin päivällä joukkoseulonta-papakokeessa, jossa muistuteltiin rintojen tsekkaamisen tärkeydestä. Brosyyriä tarjosivat matkaan, mutta mä nauroin, että noita on kertynyt varmaan miljuuna, ei kannata antaa. Hiljaa mielessäni tuumin, että vaikka mulla lappusia muistuttamassa onkin, en mä kuitenkaan ikinä koskaan milloinkaan muista ehdi viitsi rintojani tsekkailla.

Myöhään illalla juttelin puhelimessa Rakkaani kanssa, ja tutkailin kuitenkin rintani – toki ihan väärään aikaan kierrosta ja väärässä asennossa sohvalla röhnöttäen ja mitä vielä väärää. Ja siinä se oli. Vasemman käteni etu- ja keskisormi tunsivat ihan selvän isohkon möykyn oikean rinnan yläosassa. Tää ei ole mikään normaali patti, tajusin. ”Mulla on kyhmy rinnassa!” mä parahdin kesken Rakkaani lauseen, en edes muista mistä tuo jutteli, mutta siihen lauseeseen seisahtui hetki ja pelko valtasi kropan. ”Tää on varmaan joku lihasjumi, saat tsekata huomenna, ihan varmaan on, kun nää mun rintalihakset on muutenkin aina niin jumissa, onhan tää vaan joku semmonen.” Kyllähän mä itekin tiesin, että se mikään lihasjumi ole, väärässä paikassa mokoma.

Lääkäriaika seuraavalle maanantaille. Sitä seuraavalle päivälle mammografia, ultra ja biopsia. Tulokset siitä viikon päästä.

Kolme viikkoa sitten mun oikea rintani poistettiin kokonaan, samalla lähti imusolmukkeita kuutisen kappaletta. Nyt odotan tiistaita, jolloin tapaan kirurgini ja saan kuulla tuomion syövän laadusta ja mahdollisista jatkohoidoista.

Kuinka aloittaminen onkin aina niin hankalaa! Tätäkin alkutekstiä olen pyöritellyt päässäni jo monta päivää, eikä mikään ole muka hyvä. Mulla on hinku kirjoittaa ja purkaa ajatuksia, saada näkökulmaa ja tukeakin kommenttien muodossa, mutta niin vain aloitus siirtyy ja siirtyy. Muka liian vaikeeta, ihan huonoa tekstiä.

Mun tosiaan piti aloittaa Lilyssä palstan pitäminen jo aikaa sitten, sillä tykkään kirjoittaa ja tulla luetuksi. Aihetta vaan oli vaikea keksiä, sitä teemaa tai punaista lankaa, joka innostaisi niin itseäni kuin mahdollista lukijaakin. Olisihan noita aiheita mun elämässä; työ ja yrittäjyys, harrastukset, arjen yksinhuoltajuus, tyyli – semmosia lepposia kivoja juttuja, jotka tekee mun elämästä mun. Olisin kirjoittanut kivasti pilke silmäkulmassa, ehkä vähän ironisella otteella, välillä jopa sarkasmia viljellen. Koko talvi meni kuitenkin kuumeillessa ja flunssanpoikasia kannellessa, ja töitäkin oli hemmetisti, joten se siitä, palsta sai odottaa aikaa parempaa.

Nyttemmin tuli kuitenkin tilanne, että on pakko kirjoittaa, että nyt on pakko aloittaa vaikka kuinka on aloitus vaikeaa. Sillä muuten hajoaa pää. Jos ei sairauteen, niin sairauslomalaisuuteen.

Nyt siis aloitan. Ja kun en löydä hienoa tapaa asiaa ilmaista itseäni, niin töksäytänpä vain sen kummemmin enempää selittelemättä sen syyn, miksi vihdoin ja viimein kirjoitan elämästäni: mulla on rintasyöpä.