Rankka syksy
Pitkästä aikaa.
Siitä on jo kohta kaksi kuukautta kun viimeksi kirjoitin. Välissä olen kyllä yrittänyt jotain raapustaa (kiitos automaattisen tallennuksen, voin sen jakaa teille nyt):
Juu, en tuolloin julkaissut. Liian paha paikka. Kun en edes pystynyt itselleni myöntämään, että voimat oli lopussa, niin kuinkas olisin sellaista voinut edes julkaista?
Mä olin tsempannut niin perkeleesti koko kevään ja kesän, jopa ylpeillyt hiljaa mielessäni hienosta asenteestani, josta niin paljon kehuja sain – ja sitten kävi romahdus. Mä en enää jaksanutkaan olla reipas, mä en jaksanut enää kuin vaan nukkua ja hoitaa lapset. Mä en pitänyt yhteyttä ystäviini, keskeytin aloittamani koulutuksen, aloin tehdä eroa poikaystävästäni, juopottelin lapsivapaat, lamaannuin ja ahdistuin jo koko ajatuksesta yrittäjyydestäni ja siitä, että töihin tosiaan pitäisi palata. Ja kaikille vaan sanoin, ettei tässä mitään, varmaan nuo Tamofenit, kyl tää tästä, oon-OON ihan ok, usko jo.
Samoihin aikoihin selkäni kipeytyi, ja kipu juili myös alavatsalla ja munasarjoissa. Nyt syöpä siis levisi, ajattelin.
Selkä ja muut sisuskalut tutkittiin. Oli luustokartoitusta ja tomografiaa. Ennen tuloksien saamista olin jo sopinut lasteni asiat, että mitäs sitten kun minä kuolen. Mä nimittäin olin varma, että tuo perkeleen tauti oli jo nyt löytänyt uuden pesäpaikan selästäni, ja että se on sitten menoa se. Mä kuolen, ihan varmasti kuolen.
No joo-o, kyllähän minäkin kuolen vielä joskus, se todellakin on varma, mutta ennen tätä en ollut ajatellut koko asiaa, en oikeasti miettinyt semmoista mahdollisuutta. Diagnoosin jälkeen mä vain mietin selviytymistä, hoitoja ja niiden kestämistä. En ajatellut kuolemaa, en oikeasti uskonut sen olevan mahdollista. Nyt se tuli eteen leviämispelon muodossa – kun rintasyöpä leviää, sitä ei enää voida parantaa. Vasta nyt syksyllä mä käsittelin ne pelot ja kysymykset, jotka olin itseltäni pimittänyt tsemppaukseni alle jo viime helmikuussa. Ja se oli rankkaa se.
35-vuotissyntymäpäiväni aattona lääkäri soitti mulle tulokset ja antoi mulle mun elämäni takaisin. Kertoi, että selkäkipuni on kulumista johtuvaa (…vanha!!), ja lääkitykseni voimistaa noita tuntemuksia. Naiselliset sisuskalutkin siellä nyt vain yrittävät tulla toimeen ilman estrogeeniä, ja siksi juilivat. Laittoi kyllä vielä lähetteen naistentautien polille, ihan mielenrauhani vuoksi – mun on pakko saada tietää munasarjojen tilanne vielä ultralla.
Nyt olen ollut kaksi viikkoa töissä ja puljuni pyörii entiseen malliin. Takkuisen alun jälkeen mä olen nauttinut joka hetkestä, kun olen päässyt tekemään työtä josta tykkään niin kovin. Jossain vaiheessa sairauslomaa mä ajattelin ihan tosissani, että mun täytyy nyt jotenkin muuttaa uraani, että nyt on aika keksiä jotain muuta, jotain uutta, tällaisen sairauden jälkeen. Hainkin töitä sieltä täältä, aivan toisaalta kuin oma alani, mutta kieltäydyin sitten kuitenkin. Onhan tämä käsityöläisyrittäjyys melkoista kädestä suuhun elämistä, mutta kaikkea ei vaan voi mitata rahassa.
Mielialani on noussut pohjamudistaan, enkä tunne enää masennuksen oireita. Kiitos ystävieni ja Siskojeni, hain keskusteluapua ja sitä sain; käyn nyt viikottain juttelemassa psykologin kanssa. Rankka syksy on ollut takana, mutta kaikesta selviää ja asiat järjestyvät aina parhain päin.