Karkkipäivä-blogissa oli pohdintaa tisseistä (ja kiitos facebook-mainonnan, eksyin onnekseni lukemaan postauksen!) – ja koska aihe kulkee rinnan blogini aihepiirin kanssa, ajattelin jakaa oman tissitaipaleeni. Ja kas, Naiádeskin oli tisseistä kirjoittanut!

Rintani alkoivat kasvaa ollessani kolmannella luokalla, ja kasvoivatkin suht nopeasti ”täyteen” mittaansa. Neljännellä luokalla minua haukuttiin läskiksi, vaikka olinkin normaalipainoinen 11-vuotias tyttö. Häpesin rintojani suuresti, aloitin laihdutuskuureja ja kadehdin rinnattomia luokkatovereitani. Onneksi elettiin 80-luvun loppupuolta, ja muoti oli siitä armelias, että saatoin piilottaa ”läskini” ylisuurten paitojen alle. Pukeuduinkin telttoihin ja piilottelin muotojani aina lukiovuosiin saakka (jep, kakskyt kiloa ja vuotta sitten hankitut yläosat mahtuvat ylleni edelleen) – ylioppilasmekkoni taisi olla ensimmäinen oikeasti istuva vaate, jossa paljastin kroppani ääriviivat ensimmäistä kertaa (se mekko ei enää sitten mahdukaan).

Eipä tiennyt tyttö, että jonain päivänä toisen rinnan tilalla onkin silikoninen tai pumpulinen proteesi.

Rintani eivät ole koskaan olleet kuitenkaan erityisen isot, vaan aika perus: B tai C-kuppi, ympärysmitta 75-80 cm. Raskausaikoina nuo toki kasvoivat yli äyräiden, ja imetyksien loputtua olivat kuin tyhjiin imetyt nahkalappuset, jotka rullalle käärittynä täyttävät ihan kivasti push-upitetun B-kupin (joskin nyt lihottuani on taas enemmän muhkeutta tuossa ainokaisessa). Olen kaiketi aina ollut suht normaalin kokoinen, normaalilla etumuksella varustettuna – kehityin vain vähän turhan aikaisin ja siksi tunsin rinnoistani jonkin sortin häpeää koko nuoruusajan.

En enää muista, milloin häpeä väistyi hyväksymisen tieltä. Olikohan se sitä aikaa, kun tapasin tulevan ex-aviomieheni, joka tykkäsi vartalostani ja jopa rinnoistani (joskin hän tuumaili, että voisin kyllä hankkia lihaa luitteni ympärille – mikä taas lämmitti kovasti läskinä itsensä näkevän 19-vuotiaan mieltä) – vai vasta sitä aikaa, kun vaatetusalan opiskelijana tajusin omien ympärysmittojeni olevan ihan keskiverrot? Joka tapauksessa, joskus parikymppisenä tajusin, että mullahan on ihan kiva, toimiva kroppa, ja tissinikin, ne vasta ovatkin oikein kivat, herkät ja himokkaat. Sopivat myös kivasti paikoilleen näyttäen oikein hyviltä hyvissä liiveissä, ja joitakin vuosia myöhemmin täyttivät imetystehtävänsäkin oikein mallikkaasti.

Siinähän vielä roikkuvat mukana, molemmat.

Moneen vuoteen en juuri pohtinut rintojani, tai suhdettani niihin, siinähän roikkuivat mukana, kaksi lasta ruokkineena ja lävistyksin koristeltuina. Burleskiharrastuksen aloittamisen myötä tietoisuus rinnoistani toki nousi, varsinkin kun ryhmämme muilla naisilla on suurempi varustus kuin minulla koskaan voisi ollakaan edes fileillä buustattuna. Rinnanmitalla häviäminen ei kuitenkaan meikäläisen menoa haitannut – olin kuitenkin tohkeissani siitä, kuinka muotojaan häpeävästä nuoresta tytöstä olikin kehittynyt itsensä sellaisenaan kantava aikuinen nainen.

Ehkä tämä tällainen taival tissien tiellä olikin pelastukseni siinä, että rinnanpoisto oli kuitenkin henkisesti melko kivuton operaatio? En ole missään vaiheessa tuntenut surua menetetystä rinnasta – se joutikin pois, kun kerta kasvain siihen teki pesänsä. Toki iltana ennen leikkausta hyvästelin rintani ja tunsin epävarmuutta tulevan toispuoleisuuden takia, otatinpa jopa valokuvia muistoksi (niitä en tosin julkaise, vaikka muuten kerrankin kuvitan bloggaukseni omakuvilla).

Naisellisuuteni – tai kokemukseni omasta naiseudestani ei ole kärsinyt rinnanpoiston takia (kriisiydyin vasta hiusten lähdön vuoksi, eh). Kiitos proteesin, ei kukaan ulkopuolinen edes näe tissittömyyttäni. Meille, joille tyhjä kohta arpineen näkyy arjessa päivittäin, rinnoilla ei olekaan niin suurta merkitystä että ne määrittelisivät minut naisena, tai: kokonaisena. En koe olevani silvottu tai puolikas tai naisenkuvatus vain sen takia, että minulla on enää yksi tissi. Ehkä fiilis olisi eri, jos olisin sinkku ja kaipaisin kumppania elämääni. Ehkäpä silloin sitä miettisi asioita sitä kautta, että kelpaanko, oonko riittävän nainen, löydänkö ketään muotopuolena, arpikin on niin kauheen näkönen. En tiedä, ehkäpä silloin tosiaan kelailisin asiaa enemmän sen kannalta, mitä muut kropastani ajattelevat?

Kuopattu rinta ja kaikki pukeutumisvirheet, jotka ykstissinen voi tehdä.

Pukeutumiseen rinnanpoisto kyllä toi omat ongelmansa, jos niistä ongelmia haluaa tehdä. Rintaliivien tulee olla peittävät, jotta proteesi pysyy menossa mukana eli bye bye balconette – toisaalta, en kyllä tuohon liivimalliin ole muutenkaan viehtynyt. Rintalastan alla oikealla on selvästi havaittavissa oleva kuoppa eli adios avonaiset puserot – eh, silti käytän, ei se kuoppa nyt niiiin pahasti näy. Leikkausarpi ylettää punaisena ja paksuna kainaloon eli heipat hihattomille – paitsi hei oikeesti, kuka muka edes tuon arven huomaisi. Rintavakoa ei ole eli sayonara vaan syvään uurretut pääntiet – tosin, aika säälittävän pieni tuo tissivako oli kyllä ennestäänkin.

Nyt kun miettii, niin toispuoleinen rinnattomuus ei oikeastaan haittaa meikän elämää. Who says you need two, Monokini-projektikin julistaa. Kuitenkin jään aina välillä miettimään, että pitäisikö mun olla murheellisempi siitä, ettei mulla enää ole täydellistä varustusta – pitäisikö mun kuitenkin tuntea jotain huonommuutta siitä, etten enää ole kuin muut naiset. Mut perkele kun en moista tunne. Moni onkin kysellyt, aionko leikkauttaa uuden tissin, mutta enpä ole tuota vielä vakavissani pohtinut. Olishan se ihan kiva olla taas kaksitissinen, mutta en mä sitä toista kuitenkaan tarvitse enkä edes juuri ikävöi – ja tällä hetkellä yks tissi ei tunnu kaikkien leikkauksen jälkeisten kipujen arvoiselta.