Huh, nyt on kaikki kuusi cef-hoitoa saatu. Toukokuisesta aloituksesta tuntuu olevan ihmisikä aikaa, vaikka kesä on kuitenkin mennyt nopeasti kolmen viikon sykleissä. Olo on aika epätodellinen edelleen; enää ei tarvitse elämää aikatauluttaa kolmen viikon jaksoihin, vaan mä olen vapaa toimimaan ihan oman elämäni ehdoilla (…kun vaan tietäis mitkä ne tässä uudessa tilanteessa on).

Tämä viimeinen hoito oli kaikista pahin. Kuvotus ryöppysi aaltona heti astuttuani sisään onkolle, ja paheni vain koko ajan estolääkityksestä huolimatta. Eipä siinä auttanut kuin kestää, ja toivoa kärsimyksen pikaista loppumista – ja yh, kun kirjoitan tästä ja palaan ajatuksissani sinne sairaalapedille, kuvotus tuntuu alkavan uudelleen. Lie siis paljolti päänsisäistäkin tuo yökötys. Olin kyllä naiiviudessani aiemmin tosi varma, etten moiseen ehdollistu, mutta kas, nyt en edes pysty katsomaan tiettyjä telkkariohjelmia mitä tuossa sytoinvointien aikaan tuli seurattua. Hei hei vaan, HIMYM!

Samalla sytkyreissulla oli toistaiseksi viimeinen lääkärikäynti onkolla. Juteltiin voinnistani sekä tulevasta Tamofen-lääkityksestä ja sen mahdollisista sivuvaikutuksista. Lääkekuuri (voiko näin sanoa, kun se kestää sen viisi vuotta?) alkaa parin viikon päästä, ja kuukauden päästä aloituksesta onkin sitten ensimmäinen seuranta hoitajalla. Odotettavissa onkin siis sivuvaikutuksia heti alkuun, ja pohdinkin josko pysyisin sairauslomalla vielä lääkityksen aloituksen ajan. Katson, kuinka tuo vaikuttaa vointiini (tai ne perkeleen sivuvaikutukset!!) ja kerään työkykyni kohdilleen ennen kuin jatkan duunejani. Jos jatkan ja missä muodossa, äh, en mä tiedä.

Ensimmäinen syöpäkontrolli lääkärille on vasta vuoden päästä. Jäi pikkuisen hölmö olo tuosta. Tässäkö tää nyt tosiaan oli? Ensin neljän kuukauden hemmetin rankat hoidot, sitten vaan kiitos ja näkemiin, kattellaan vuoden päästä. Hoitajien kanssa kyllä sovittiin, ettei enää tuolla osastolla nähdä, ja se on musta hyvä diili! Jonkinlaista laajempaa seurantaa jäin ehkä kuitenkin kaipaamaan. Onhan tässä jo puolen vuoden ajan ollut tiivis kontakti sairaalaan, ja tuntuu hölmöltä että se loppuukin näin vain yks-kaks. Oliks tää nyt tässä, hei oikeesti? Nytkö siis vaan pilleriä naamaan päivittäin ettei uusis tai leviäis? Sairastanko mä syöpää siis vielä? En mä kyllä tervekään oo? Ja mites toi ainokainen, ne kipuilut? Ehkä mä en vaan ole vielä täysin tajunnut, että sytkyt ovat ohi. Tuntuu, että olen jäänyt jotenkin tyhjän päälle.

—

Kirjoitin ylläolevan eilen keskiviikkona (ennen lounastreffejä enkä ennättänyt julkaista kirjoitusta koko päivänä). Vuorokaudessa ehtii sattua ja tapahtua, varsinkin mielialassa. Nyt, kun viimeisestä hoidosta on tosiaan tasan viikko, fiilis ei olekaan enää niin tyhjän päällä olemista – mä hokasin, että mulla on kaikki ovet ja ikkunat auki uusiin mahdollisuuksiin! Syksy on muutenkin mulle ollut aina uuden aloittamisen aikaa, ja nyt uuden nälkä on jopa aiempia syksyjä suurempi. Mä oon jo bongannut itselleni täydennyskoulutusta, liikuntaharrastuksia ja laulutreenejä, ja tajusinpa jopa, että mun oma rakas duunini on kuitenkin just sitä mitä haluan tehdä. Täältä tullaan elämä!