Sick and tired of always being sick and tired
Löysin taannoin kirppikseltä Anastacian ”syöpälevyn”, joka onkin melko tiuhaan pyörinyt soittimessa. Biisit sopivat just tällaisiin päiviin, kun tarvitsee voimaa ja uskoa selviytymiseen. Varsinkin kun haluttaisi siivota olkkari ja vaihtaa verhot kirppikseltä löydettyihin retroihin, eikä vaan meinaa voimat riittää.
Sanoituksissa on surua, kaipausta, menetystä, mutta itsesäälitykseen ne eivät vajoa. Ehkä luen niistä hyväksymistä, että tässä tämä tämmöinen tilanne nyt on, eletään sen kanssa sitten.
Happy turns to sad
Sometimes life gets bad
Things get rearranged
Nothing stays the same
It just never ends
Here we go again
One thing
Still remains, uh
Seasons seasons change// Seasons change
Biiseissä kuuluu myös jonkinlainen parisuhdekriisi, jopa ero. Syöpätaipaleeni alussa monesti yritin ajaa poikaystäväni pois väläytellen eron mahdollisuutta, että ymmärrän eron paremmin kuin hyvin; pyysin ettei lähtisi tälle matkalle mukaani, liian rankka reissu edessä hänellekin, enkä halua hänen kärsivän vuokseni. Tuo ei ottanut sitä edes vaihtoehtona, hän omien sanojensa mukaan aikoo katsoa tämän jutun loppuun asti.
I try to fly away but it’s impossible
And every breath I take gives birth to deeper sighs
And for a moment I am weak
So it’s hard for me to speak
Even though we’re underneath the same blue sky// Heavy on my heart
Ja kuinka vaikeaa on puhua peloistaan, tunteistaan! Vielä vaikeampaa on kuitenkin myöntää itselleen se, että on sairauden ja rankkojen hoitojen takia niin paljon heikompi kuin ennen. Ei pysty, ei kykene samaan malliin kuin ennen. Kuinka sitä yrittääkään olla reipas, ja väsyy jo siihen. Ja kun on hyvä päivä, ei halua ajatella koko syöpäasiaa, joten kun on se pahempi päivä, ajatukset eivät muuhun keskitykään. Joskus sitä vaan itkee väsymystään ja välillä itkee pelkästä kiukusta, turhautumisesta koko saatanan paskaan.
Life doesn’t promise a bed of roses
Or white knights
Fields of emotions I’m trapped in darkness
Why me
Save me
To win this twisted war inside me
Won’t justify the pain
Life doesn’t promise a bed of roses// Where do I belong
Syöpäperkele pysäyttää. Minäkin olen nyt tilanteessa, että vakavasti mietin elämäni suuntaa, isoimpana kysymyksenä duunikuviot. Olen ollut yrittäjänä reilun kolmisen vuotta, ja rehellisyyden nimissä voin sanoa, että kovin kannattava puljuni ei ole ollut. Kädestä suuhun olen elättänyt itseni ja tyttäreni, ja tietysti maksanut yel:in miniminä niin, että sairauspäiväraha vetää talouden vielä tiukemmalle. Sairauslomaa on nyt määrätty aina marraskuun alkuun saakka, ja olen yrittänyt ajatella, että mulla on aikaa aina sinne saakka pohtia asioita, rauhassa ajan kanssa. Asiakkailleni olen sanonut palaavani mestoille syksyllä, joten tuskin kuitenkaan käytän sairauslomaani kokonaan – toki se tietysti riippuu voinnistani. Ehkä on kuitenkin fiksumpaa hoitaa itseään kuin kituvaa firmaa? Tässä riittää pureskeltavaa.
Sometimes the things you want are hard to take
Sometimes the ones you love are risks you don’t make, yeah
The dust has settled into nothingness
And I yearn for yesterday
Just look around
I’m still the same// Rearview
Sairaus kuitenkin pysäyttää hyvällä tavalla. Muhun on iskenyt himo piirtää, maalata, kirjoittaa – toteuttaa itseäni uusvanhoilla tavoilla, jotka jäivät aikojen saatossa kaiken muun jalkoihin. Mä teen oikeastaan vain kivoja asioita enää, enkä rasita itseäni takkuamalla ja tuskaamalla ikävien juttujen kanssa. Tiskit saavat jäädä koneeseen, jos siltä tuntuu.
And all we ever need
Is a chance to be
Freedom lies beneath reality
Find a way
Maybe today// Maybe today
Nyt mä ymmärrän syöpään kuolleen ystäväni sanat ”mä haluan vaan elää tavallista elämää”. En mä muuta halua, kuin elää sen tavallisen elämän. Perheen kanssa touhuilua, työn tekoa, ruuanlaittoa, kivoja harrastuksia, ystäviä, rakkautta, ihan sitä perussettiä. Ihan sitä samaa tavallista elämää, mikä mulla jo oli ennen tätä diagnoosia.