Kun elämä muuttuu

Elämä on todellakin muuttunut näiden 10 viikon aikana mitä Viivuskan syntymästä nyt on. Tai oikeastaan koko raskausaika on muuttanut elämääni. Ennen raskautta opiskelin fysioterapeutiksi ja tein töitä liikuntakeskuksessa ohjaten niin yksilöasiakkaita kuin ryhmäliikuntatunteja, näiden lisäksi herättelin juuri vanhaa lentopalloharrastusta ja treenasin muutenkin. Kotona miehen kanssa katselimme lempparisarjoja ja kävimme usein katsomassa lentopallopelejä. Sanotaanko näin, että kotona emme ihan hirveästi viettäneet aikaa vaan olimme paljon menossa töiden tai muiden aktiviteettien takia.

Olin aina ajatellut että raskausaikana haluan olla se ”fit mama” joka pystyy urheilemaan läpi raskauden sekä pitämään itsestäni näin fyysisesti hyvin huolta. No eipä mennyt ihan niin. Toki raskausaikana teimme näitä kivoja asioita myös, mutta liikunta lopahti omalta kohdaltani aika nopeasti vuoden alussa pahoinvoinnin ja väsymyksen vuoksi. Tein työni ja ohjasin tuntini (mikä olikin mielenkiintoista kun omat tuntini alkoivat kello 10 ja yllättäen aamuisin oli melkoisen huono happi..), ryhmäliikunnan ohjaamisen jouduin lopettamaan alkuvuoden aikana asteittain huonon olon vuoksi. Otti melkoisesti päähän kun portaat ja ylämäet tuntuivat melko nopeasti todella rankoilta vaikka oma fyysinen kuntoni olikin aika hyvä. Kroppa ei vaan suostunut yhteistyöhön. Muistan kuinka ohjatessani viimeisiä lihaskuntotunteja tiettyjen osioiden jälkeen meinasin pyörtyä sinne ohjaajalavalle, sydän hakkasi hurjasti ja olo oli mitä surkein. Tällöin ei edes ollut enää aamupahoinvointia. Sitten tulivatkin liitoskivut. Yhtenä yönä heräsin niin hurjiin kipuihin ettei loppuyöstä tullut mitään, aamulla jouduin soittamaan neuvolaan että pääsisin kuuntelemaan sydänääniä kun lapsen liikkeitä en enää yöllä tai aamulla havainnut. Viimeisen ryhmäliikuntatuntini, pilateksen, ohjasin juhannusviikolla, tämän jälkeen jouduinkin jäämään saikulle valtavien liitoskipujen vuoksi.

No, se raskausajasta.

Viivuskan syntymän jälkeen minulla ei ole ollut mitenkään kiire pudottaakseni raskauskilot tai muutenkaan liikkuakseni. Kilot (noin 10kg kun tätä kokoajan joku kyseli aina raskausaikana..) putosivat parissa viikossa itsekseen ja paino näyttää muutenkin lähes 10kg vähemmän kuin mitä ensimmäisellä neuvolakäynnillä tammikuussa. Painoa minun ei ole ollut mitenkään tarkoitus pudottaa, se on vain lähtenyt. Viivuskan ollessa 9-viikkoinen kävin ensimmäistä kertaa salilla hurjat 30 minuuttia. Muuten päivät ovatkin täyttyneet Viivuskan kantamisesta ja vaunuttelusta.

Itselleni oudointa on tämä kotona oleskeleminen. Olen minä ennenkin viettänyt päivän kotona saamatta mitään aikaiseksi, mutta yleensä seuraavana päivänä asiat ovatkin olleet eri tavalla. Koska Viivuska oli ja on oikeastaan edelleenkin aika itkuinen vauva, en hirveästi ole viitsinyt lähteä minnekään. Muutaman kerran olen käynyt kavereitani tapaamassa jossain muualla kuin meillä kotona tai miehen ja Viivuskan kanssa ostoksilla. Minun on oikeastaan melko ikävä lauantairutiiniani jossa kävin juomassa keskustan kahvilassa ison laten ja luin lehden, tätä en ole sen jälkeen onnistunut toteuttamaan. Rehellisesti olen aika kateellinen miehelleni, joka pääsee käymään työpaikallaan päivittäin.. Jollain tapaa ikävöin työntekoakin. Tällä hetkellä ”työni” on kuitenkin Viivuska ja hänen tarpeidensa huolehtiminen, sitäkään en kyllä halua vaihtaa mihinkään.

Uskon jokaisen tuoreen äidin painiskelevan jossain määrin näiden samojen aiheiden kanssa. On haastavaa kun oma identiteetti muuttuu ja yhtäkkiä joku on riippuvainen sinusta 24/7. En tiedä muista, mutta ainakin itse olen joutunut harjoittelemaan valtavasti esimerkiksi omia hermojani kun vauva huutaa ties monettako tuntia putkeen etkä tiedä mikä häntä vaivaa. Tai kun neuvoja satelee joka puolelta ja tulee se #paskamutsi -fiilis kun teet tämänkin asian jonkun muun mielestä väärin. Vihaan käydä esimerkiksi kaupassa silloin kuin Viivuskalle tulee ns. ”hyeenahuutovaihe” eli syystä X hän päättää karjua kasvot punaisina eikä suostu millään rauhoittumaan. Vihaan niitä katseita ja sanomisia kun ”et saa omaa lastasi rauhoittumaan.” (kyllä, näinkin on jo joku kerennyt tuhahtaa) En ole ainakaan vielä onnistunut kasvattamaan itselleni sitä suojakuorta näitä kommentteja tai katseita vastaan.

 

 

Kommentit (1)
  1. Tsemppiä, yleensä se pahin itkuisuus taittuu siinä 3-4 kk paikkeilla! Ja käy ihmeessä juomassa latte yksinäsi välillä, jokainen äiti on sen ansainnut 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *