Joulu oli ja meni, mutta edelleen vellon näissä ajatuksissa. Pyysin lahjaksi vain oikeasti tarpeellisia asioita, kuten uutta sähköhammasharjaa, kirjoja, teenkeitintä ja Iittalan tarjoilualustaa. No tuo viimeinen ei ehkä ollut oleellinen, mutta halusin sen. Meidän kodissa ei tunneta käsitettä minimalismi, vaan tavarat senkus lisääntyvät. Vaihtelen niitä toki eli kaikki eivät ole samaan aikaan esillä. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen, että jostain pitäisi luopua, suorittaa jonkunlainen konmaritus. Mutta onko myöskään väärin olla luopumatta?

Tunneside vs tarpeellisuus

Monet tuntemani ihmiset ostavat tavaraa tarpeeseen, itse shoppailen enempi fiilispohjalta. Moniin käytettyinä ostettuihin tavaroihin saan todella nopeasti luotua tunnesiteen tai tietyn muiston, joka myöhemmin vaikeuttaa tavaran karsimista. Vuosien saatossa silmä on harjaantunut havaitsemaan kaikkea hauskaa, erilaista ja sopivasti elämää nähnyttä – lähes siis kaikkea, joka sopii meidän kotiin täydellisesti.

Oli kyse sitten kirpputorista tai Sokoksesta, olen oppinut ostotilanteessa pohtimaan, tarvitsenko tuotetta oikeasti. Äitini käskee aina kysymään tuottaako se minulle iloa, hän on imenyt itseensä konmarittamisen syvimmän olemuksen 😀 Usein huomaan, että no enhän mä nyt tuota tarvitse, mutta sitten se jää kuitenkin kummittelemaan ja kun palaan hakemaan tuotetta, se on tietysti myyty. Tosin äitini on myös opettanut, että osta jos vähänkin mietityttää.

Muutenkin tunteella ajattelevana ihmisenä on vaikea ymmärtää heitä, jotka harvemmin tekevät heräteostoja. Mieheni on hyvä esimerkki. Hän ostaa tarpeeseen, luopuu vanhasta ongelmitta eikä luo tunnesidettä tavaroihin tai vaatteisiin. Välillä ihmettelen, miksi me edes ollaan yhdessä, koska itse olen tälläinen tunteellinen hamsteri 😀

Onko sillä merkitystä ostaako tarpeeseen vai tunteeseen? Mielestäni ei muuten, paitsi sitten kun koti muistuttaa kirpputoria, voisi huolestua.

Luopumisen vaikeus

Esineiden karsiminen on suhteellisen helppoa jopa minulle (se lopullisesti luopuminen ei), mutta usein käy niin, että kiikutan sieltä poislähtevien pinosta tavaraa takaisin paikalleen. Viimeksi ratkaisin ongelman sillä, että vein kassin samantien Fidaan, etten vain napsisi tavaraa pois.

Mistä johtuu, että tunnen tukehtuvani tavaraan, mutten silti osaa luopua mistään? Miksi aivoni lähettävät samaan aikaan viestejä, että ihanaa miten on kodikasta ja samaan aikaan, että apua vähempikin riittäisi? En ole keksinyt ratkaisua tähän, mutta jatkan ongelmaan paneutumista. Miten kääntää tunnepuoli pois päältä, jotta osaisi luopua? Onko se edes ongelma, jos luopuminen on vaikeaa? En tehnyt mitään uuden vuoden lupauksia, koska tunnen itseni ja tiedän, ettei selkärankani kestä. Voisin muuten vain luvata itselleni, että hankkiudun pikkuhiljaa eroon sellaisista tavaroista, jotka eivät sovi enää kotiimme.

Enempi parempi

Viitaten aiemmin mainitsemaani minimalismiin, voin luvata, että täällä nähdään runsautta. Aivan liikaa viherkasveja, kynttilöitä, kirjoja. Sisustustyylini on mitä enemmän, sen parempi. Viihdyn tavarapaljoudessa, mutten sotkussa. Jos ostaa jotain uutta, miksi pitäisi luopua jostain vanhasta?

Talven aikana on kuollut monta viherkasvia ja varmasti aion ostaa uusia niiden tilalle. Yksi motoistani on, ettei kirjoja voi olla ikinä liikaa. Lupaan, että jatkossa ostan kaikki minua kiinnostavat kirjat, vaikka en olisi lukenut kaikkia vanhojakaan. Suurin haaveeni on saada meille piano, mutta ensin täytyy keksiä paikka sille. Jostain on pakko luopua, jotta haaveet toteutuisivat. Pienestä tai suuresta. Näin vuoden alkuun toivon teille kaikille haaveiden toteutumisia, hyviä ostoksia ja onnellisuutta materiasta.