”Sä et näytä yhtään sähköasentajalta.”

”Olenko mä piilokamerassa?”

”Kenen tyttöystävä sä olet? Ei tänne saa tulla ulkopuoliset.”

”Saatko sä muka tehdä ton, ootko edes valmistunut sähkäriksi?”

Yllä ihan vain muutama lause, jotka ovat tässä melkein 10 vuoden aikana tulleet tutuiksi. Kommentoijat ovat olleet lähinnä miehiä ikähaarukassa 18-60 vuotta. Nykyään kuulen onneksi myös positiivisia kommentteja valinnastani, mutta tiukassa ovat kehut yleisesti.

Kaikesta saa syyttää isää

En olisi tässä, ellei isäni olisi tutustuttanut minua sähköalalle. Ensin en lämmennyt ajatukselle työharjoittelun jälkeen, seuraavaksi en osannut päättää ja lopulta päädyin lukioon. Ei huono päätös, mutta totesin sen jossain vaiheessa vääräksi. Periksiantamaton kun olen, päätin suorittaa lukion ensin loppuun ja lähteä sen jälkeen ammattikouluun sähköasentajaksi.

Siellä sitä sitten Koulutuskeskus Salpauksen penkeillä istuttiin kolme vuotta nuorempien kavereiden kanssa (mahtui joukkoon toki muutama minua vanhempikin, mutta lähinnä nuorempia), pelattiin ristiseiskaa, kulutettiin niin pirusti mmj:tä ja naulakiinnikkeitä ja lopulta joulun alla 2012 valmistuin, opiskeluni kestivät siis vajaa kaksi vuotta. Näistä pojista on muutama jäänyt edelleen elämääni roikkumaan, tavalla tai toisella.

Jo heti ensimmäisessä työpaikassa koulun jälkeen sain osakseni epäilyjä ammattitaidostani. Miksi ihmeessä oletetaan, että olisin poikia huonompi näissä hommissa? Isäni on nostanut minut monesta kuopasta, kun olen ollut lähellä luovuttaa. Hän on opettanut että samaa virhettä ei varmasti tee toiste, pienikin työ kasvattaa ammattitaitoa ja olen aivan yhtä pätevä sähköasentaja, kuin kuka tahansa muukin ammattikoulun paperit saanut tyyppi.

Molempia vanhempiani saan syyttää alavalinnasta yhtä paljon – toinen houkutteli sille tielle ja toinen sanoi, että pitää tehdä sitä mistä tykkää ja saan tehdä työkseni ihan mitä ikinä haluan. Ja minähän halusin olla sähköasentaja.

Sähkömieheksi kutsuminen ei loukkaa yhtä paljon, kuin jatkuva anteeksipyytäminen sellaiseksi kutsumisesta

Vietin urani parhaimmat vuodet ajaen joka päivä pääkaupunkiseudulle töihin. Työkavereistani tuli kavereita (soitellaan ja viestitellään edelleen), rakastin työtäni ja työskentelyä linjasaneeraustyömailla. Edelleen kuulin vähättelyä ja koinkin tietynlaista kiusaamista, kun minua tytöteltiin eikä kutsuttu nimeltä, vaikka olin työmaan ainut nainen (ei luulisi olevan vaikeaa muistaa yksi etunimi). Tämä kohtelu siis muiden firmojen työntekijöiltä, ei meidän. Meidän pojat ottivat minut tosi hyvin vastaan ja olinkin kuin yksi pojista. Kaupan ala kasvatti paksun nahan, mutta välillä harmitti. Se, että olen nainen sähköalalla, tekeekö se minusta jotenkin huonomman? Huonomman työntekijän? Huonomman naisen?

Usein työmaiden muut työntekijät kutsuivat meitä tietysti, tottumuksesta, sähkömiehiksi. En loukkaannu, jos joku huutaa minua ”hei sähkömies”. Loukkaannun siitä, että monesti tällaisen jälkeen on alkanut hirveä anteeksi pyytelyiden virta, vaikka olen todennut että ei haittaa, koen itsekin olevani sähkömies. Ja tietysti, edustanhan vähemmistöä, mutta en oleta, että sukupuoleni takia minut pitäisi eritellä joukosta. Vai miltä kuulostaa ”sähkömiehet ja sähkönainen” tai ”sähkömiehet ja sähköasentaja”? Tai sähköhenkilö?

Edellisessä työssä noilla työmailla huomasin, että apua saa kyllä heti, kun sitä vain pyytää. Kukaan ei katsonut pahalla silmällä että ”eihän toi mitenkään jaksa kantaa tuota”vaan päinvastoin, välillä oltiin auttamassa ilman pyytämistäkin. Näiltäkin työmailta on jäänyt muutamia muiden firmojen työntekijöitä omaan kaveripiiriin ja näiden kokemusten saattelemana sitä menikin uusille työmaille into pinkeänä, vallan odottaen, millaisten tyyppien kanssa saa päivänsä jatkossa viettää. Kerran sain yhdeltä rakennusfirman timpurilta naistenpäivänä tulppaaneja, toisella työmaalla rakennusliikkeen mies toi minulle karkkeja aina kun nähtiin ja yhdellä työmaalla eräs toi kakkua nimipäiväni kunniaksi. Olen siis varmasti ollut pidetty tekijä yhteisössäni, alavalinnasta ja sukupuolesta riippumatta.

Sivutoimesta päätyökseen yrittäjäksi

Keväällä 2020 perustin päätyön ohelle toiminimen kodin pieniä sähkötöitä varten – ihan vain rakkaudesta lajiin. Kesäkuussa vaihdoin työpaikkaa pääkaupunkiseudulta tänne Lahteen, en viihtynyt, sinnittelin kuukauden ja lopetin. Vietin työttömän elämää karenssissa, tein liiketoimintasuunnitelman ja hain starttirahaa. Sivutoimesta tuli yritys hankkia tuloja päätoimisesti elokuun alussa.

Hommaa on riittänyt melkein joka päivälle keikan tai useamman verran. Yhden keittiöremontinkin tuossa suoritin heti yrittäjyyden alkuun.

Keittiön lisäksi olen irroittanut lukemattoman määrän liesiä ja kytkenyt yhtä monta uutta tilalle, siirtänyt valaisinpisteitä ja pistorasioita listoittamalla uuteen paikkaan, naputellut kaapelia kiinni lyöntikiinnikkeillä, kytkenyt pistorasioita että antennirasioita, vaihtanut himmentimiä ja liiketunnistimia, asentanut ulkovaloja ja pistorasioita liesituulettimelle ja kytkenyt led-listoja.

Olen myös käynyt selvittelemässä kytkin- ja valaisinvikoja, suunnittelut uusia pistorasiasijainteja, selvitellyt asioita joista en tiedä mitään (kuten keskuspölynimurit) ja otinpa työkseni myös kerrostalokaksion vaatimat saneeraustoimet. Kaikki tämä ihan vain siksi, että pystyn.

Siispä toivon, että kaikki vanhanaikaiset ajatukset naisista ja naisten töistä, heitettäisiin jonnekin minne ei aurinko paista. Jos me ei jotain osata, me opetellaan. Jos me ei yksin pystytä, me pyydetään apua. Mutta aivan varmasti me osataan kaikki työt aivan yhtä hyvin kuin miehetkin. Ja siksi haluankin sanoa että sanat sähköasentaja, yrittäjä ja nainen sopivat samaan lauseeseen hemmetin hyvin.