Ehdin käydä uuden kotimme takapihalla kolme kertaa, ennen kuin huomasin, että terassilta kivetylle alueelle menee kivetty polkupätkä. Se oli nimittäin sammaloitunut ja ruohottunut niin tehokkaasti, ettei sitä ihan heti hoksannut. Kivetty alue itsessäänkin on päässyt sammaloitumaan melkoisesti, joten joka tapauksessa piti kehittää jokin parannuskeino. Pienestä polkuosasta oli huojentavan helppoa aloittaa.

Mies nosti lapion kanssa kivet ylös, ja meikäläinen raaputti ja kuurasi ne juuriharjalla pesuaineen kera. Homma oli sikäli kauhean antoisaa, että ”ennen” ja ”jälkeen” olivat kuin eri maailmasta. Jokaisen laatan kohdalla sai ihastella itsekseen, miten hienoa jälkeä tuli. Kehuin hommaa ”suorastaan terapeuttiseksi”, ja päätin vielä ennen nukkumaanmenoa käydä kuuraamassa loput. Laattojahan oli vain neljäkymmentä. Seuraavana aamuna käsi oli tulehtunut ranteesta olkapäähän asti. Että sillä tavalla terapeuttista oli se.

”Uskomatonta! Se on valkoinen pihakivi!”

Alun perin laatat oli järjestetty siten, että punaiset olivat keskellä ja valkoiset ympärillä – tai näin mieheni oli sammaleen alta havaitsevinaan. Sain kuitenkin idean, että polunpätkä voisi olla kivinen räsymatto, joten järjestin laatat niin, että punaisista muodostui kaksi raitaa. Minusta siitä tuli aika soma!

PS. Nyt pitäisi sitten keksiä, miten sen isomman kivetyksen kanssa toimisi. Alue on liian iso, jotta jokaisen kiven jaksaisi nostaa paikaltaan, joten kivet pitää yrittää puhdistaa niiden nykyisellä olinsijalla, mikä vaikeuttaa tietenkin välien putsausta. Kuurattavia kiviä on viisisataaseitsemänkymmentäviisi. Sain tulehduksen neljästäkymmenestä. Emme halua laittaa pihalle kasvuun vaikuttavia myrkkyjä. Onko tässä nyt mentävä luottokortin kanssa painepesurikauppaan vai ajateltava reippaasti, että jos aina, kun ehtii, kuuraa parikymmentä, ovat viimeisetkin kivet puhtaita kesän loppuun mennessä – ja ensimmäiset ehtineet sammaloitua uudestaan?