Ebolaa ja virkamiehiä
Kuva Viljami huhtala
Osa blogin seuraajista on varmaan jo luullut, että ebola ehti tänne ja vei mut mennessään. Vielä se ei kuitenkaan virallisten lähteiden mukaan ole Senegaliin ehtinyt. En kyllä usko, että tilanne pysyy sellaisena kovinkaan pitkään, nimittäin jo kahdessa Senegalin naapurimaassa on tavattu ebolaa: Guineassa, jossa koko tauti sai tällä kertaa alkunsa sekä Malissa nyt viimeisimpänä. Uskoisin, että se on vaan ajan kysymys milloin ensimmäisestä tautitapauksesta uutisoidaan. Sitähän saatta jo ollakin Senegalissa, ilman että sitä olisi tilastoihin merkitty. Olen miettinyt, että mitä oikeen tekisin. Järkevimmältä tuntuisi paluu Suomeen. En tiedä miten ebolalta voisi suojautua muuten kuin lukkiutumalla kotiin, enkä usko että se olisi pidemmän päälle hyvä ratkaisu. Ja jos se tänne Dakariin tulee, niin voisin kuvitella, että se leviäisi hyvinkin nopeasti. Ihmiset ovat täällä niin tiiviisti kosketuksissa, samoista mukeista juodaan, käsiä ei pestä tarpeeksi jne. Vaikka en kyllä nyt ole ihan varma tarttuuko ebola esim. niin helposti kuin flunssa. Käsittääkseni ei.
Kuolema on pyörinyt mielessäni jo pari viikkoa muutenkin. Rakas vaarini jätti maalliset meiningit muutama viikko sitten, eikä tuokaan ollut helppo uutinen käsittää ja käsitellä. Olen miettinyt sattumaa ja kohtaloa, onnettomuuksia ja sairauksia. Sitä, kuinka pienestä hengen lähteminen voi olla kiinni ja siitä, että kuoleeko ihminen kun ”hänen aikansa on tullut täyteen”, vai onko se joukko epäonnekkaita sattumia. Esimerkkinä vaikka, että jos jäisin Senegaliin, niin sairastuisin ja kuolisin, mutta jos lähdenkin Suomeen niin jäisin henkiin.. Vai kuolisinko joka tapauksessa, jos mun aikani ns. olisi täynnä..? Luulen, etten usko tuollaiseen aika-ajatteluun, nyt kun sitä olen mielessäni pyöritellyt. Mutta siis päässä on ollut paljon kaikenlaisia ajatuksia, jonka lisäksi olen ollut vain todella kiireinen, joten aikaa blogille ei ole tahtonut löytyä. Esimerkkinä viime torstai, jolloin lähdin töihin aamulla ennen kahdeksaa ja palasin kotiin illalla yhdentoista aikaan. Viime yön nukuinkin sitten univelkojani pois mahtavilla 15 tunnin unilla. Nyt on olo ihan hyvä 🙂
Töiden ja muiden lisäksi tolkuttomasti aikaa ovat vieneet mun viisumiasiat sekä meidän avioliiton legalisointi ja meidän tulevaisuuteen liittyvät asiat. Suomessa syksyllä ollessani useampi kaveri kyseli, että miks Zik (mun miakkosen lempinimi) ei ollut mun seurana Suomessa. Tuntui, että suurimalla osalla ihmisistä ei ollut mitään käryä siitä, kuinka vaikeaa afrikkalaisen on tulla Suomeen (ja muuhunkin Eurooppaan) edes lomalle! Oltais toki voitu hakea syksyllä hänelle viisumia ja sit oltais joulukuun lopussa yhdessä palattu Dakariin, mutta 99% todennäköisyydellä viisumipäätös olisi ollut kielteinen. Ja se viisumin hakeminen ei todellakaan ole mitään yksinkertaista ja helppoa puuhaa, saatika sitten halpaa. Afrikkalaisille se on tehty erityisen hankalaksi. Toki ymmärrän syyt siihen; ei haluta ihmisiä, jotka viisumin jälkeen jäävät laittomasti oleilemaan maahan. Mutta mutta, me oltais palattu yhdessä takaisin jne. Ei jaksettu edes yrittää syksyllä, vaan oltiin mielummin erossa neljä kuukautta.
Jokaisesta maasta ei viisumin hakeminen varmasti ole yhtä hankalaa, mutta Länsi-Afrikassa ja ainakin Senegalissa se on tehty melkoiseksi taistelukentäksi. Koska Suomen lähin suurlähetystö sijaitsee Nigeriassa, joutu(i)vat senegalilaiset ja monet muutkin länsi-afrikkalaiset matkustamaan Nigerian Abujaan pelkkää viisumihaastattelua varten. Se olis sellanen pikkunen noin 3000 kilometrin reissu suuntaansa. Eli ei ihan lähellä eikä ihan halpa myöskään. Lisäksi viisumihakemukseen pitää liittää vaikka minkälaista paperia ja todisteluja suhteen laadusta, pankkitiliotteita, valokuvia ja sen jälkeen haastattelussa vastailla mitä oudompiin kysymyksiin, joilla pyritään selvittämään suhteen todellinen laatu (oletuksena kai, että kyseessä on lumeliitto). Naimisissa olevien on astetta helpompi saada viisumi ja koska emme tiedä kuinka kauan tulisimme oleskelemaan Suomessa, oltiin ajatelu, että ehkä viisumi vois olla hyvä. Se on naimisissa oleville ilmainen, mutta siis prosessina kuitenkin kallis. Toinen vaihtoehto on oleskeluluvan hakeminen, joka maksaakin pelkkä hakemuksen jättö 420euroa ja takeita myöntävälle päätökselle ei ole.
Suomen Abujan suurlähetystö on lisäksi tehnyt avioliiton legalisoinnista Suomen maistraattia varten varsinaisen kamppailuareenan. Avioliittotodistusta ei todellakaan vaan lähetetä suurlähetystöön.
1) Ensiksi lähetetään skannattu versio paperista Abujaan, jonka jälkeen antavat luvan jatkaa prosessia. Me ollaan seitsemättä viikkoa tässä vaiheessa, koska eivät Abujassa tunnistaneet Senegalin päässä paperin legalisoinnin tehneen allekirjoitusta. Nyt mies on käynyt Senegalin päässä virastossa useaan otteeseen ja lupailivat, että ensi viikkolla Abuja myöntäisi meille luvan jatkaa prosessia.
2) Luvan saamisen jälkeen paperit lähetetään Nigeriassa toimivalle, suurlähetystön osoittamalle lakifirmalle, jotka todentavat, että avioliittotodistuksemme ei ole väärennös. Suurlähetystö ei sitten todellakaan valinnut mitään ihan halpaa lafkaa tähän, vaan lakitoimisto laskuttaa YHDEN paperin aitouden varmentamisesta vaatimattomat 580 euroa.
3) Sitten kun tuo ylihinnoiteltu firma on todentanut, että joo, Nella ei sittenkään väärentänyt omaa avioliittotodistustaan, niin siinä vaiheessa suurlähetystö ilmoittaa Suomen maistraattiin että neiti on nyt rouva.
Ja tämän avioliiton rekisteröimisen tarvii siis, jos mielii edes joskus saada aviopuolisonsa joko viisumilla tai oleskeluluvalla Suomeen (edes käymään). 15. maaliskuuta Abujan suurlähetystö teki ilahduttavan päätöksen siirtää viisumiedustus Senegalissa Ranskan suurlähetystön alaisuuteen. Näin ollen senegalilaiset saavat hakea viisuminsa Dakarista, hoitaa papereiden jätön sun muut paikan päällä, eikä Nigeriaan tarvitse enää matkustaa. Hiphurraa, näin mekin ensiksi ajattelimme, kunhan aloimme ottamaan selvää miten homma käytännössä toimii. Kolme viikkoa on nyt siis kulunut siitä, kun tämä mahtava uudistus on tullut voimaan, eikä informaatiota käytännön vaatimuksista ja prosesseista ole saanut mistään. Suomen suurlähetystöstä ilmoitettiin diplomaattisten vuorovaikutustaitojen mukaisesti yhdellä lauseella, ettei suurlähetystö vastaa enää mistään senegalilaisten viisumiasioihin liittyvästä. Niin, hienoahan se, että suurlähetystö voi sysätä vastuunsa eteenpäin valvomatta lainkaan, kuinka tämä uudistus ja eteenpäinsiirto toteutuu. Mutta ehkä se onkin tarkoitus: ei Suomeen haluta enempää ulkomaalaisia. Ehkä niitä ei siis oikeasti kiinnosta, että Ranskan suurlähetystöstä ei vastata sähköposteihin, tai että puhelimeen ei koskaan vastata, tai että ovelta käännytetään pois. Hae siinä sitten viisumia, kun et saa edes aikaa varattua saatika sitten tietoa, että mitä papereita (+ minkäkielisinä versioina) sinun tulisi mukaasi ottaa.
Näiden hienojen ja helpottavien uudistusten jälkeen olemme päätyneet harkitsemaan kuitenkin sitä oleskelulupaa ja sen hakemiseksi vaadittua matkustamista Abujaan. Hakuprosessia emme kuitenkaan ole aloittaneet, sillä ensiksi pitää saada tuo avioliitto lainvoimaiseksi Suomessa. Sen jälkeen seuraa siis Zikin matka Nigeriaan (jota hän pelkää rikollisuuden vuoksi), 500-1000 euron lentoliput, yöpymiset ja ruuat, varmistusmaksu 580e asiakasystävällisin hinnoin varustetulle lakifirmalle, oleskelulupahakemus 420e ja DHL:n maksut papeiden lähettämiseen. Rahaa siis tulee menemään ja paljon. Eikä takeita siitä, että sittenkään nämä kaksi toisiaan rakastavaa ja oikein syin yhdessä olevaa ihmistä saisivat viettää elämäänsä samassa maassa.
Yksi huomattava erohan viisumilla ja oleskeluluvalla on voimassaoloajan pituudessa sekä myös päätösten nopeudessa. Viisumipäätöksen saa noin kuukaudessa, kun oleskelulupapäätöstä, jonka Migri tekee, voi hyvinkin joutua vuoden odottelemaan. Perseestä. Se tarkoittaisi sitä, että huonossa tapauksessa joudutaan olemaan erossa määrittelemätön aika, joka voi olla myös vuosi. Ja se voi olla pidempikin aika, jos nyt lähden ebolaa karkuun. Tuntuukin superhyvältä, että itse lähden karkuun ja jätän mieheni tänne. Mutta EU ja Suomen valtio eivät ole paljon vaihtoehtoja antaneet. Yhteiselomme on siis tällä hetkellä pitkälti virkamiesten käsissä. Ei tunnu kivalta.