Kulttuurishokki on herättänyt niin paljon ajatuksia ja tunteita itsessäni (ja muissakin saman asian kokeneissa kommenteista päätellen), etten koe olevani aiheen kanssa vielä valmis. Varsinkin kun poden edelleenkin samaista tautia ja oloa. En tiennyt aiemmin, että kulttuurishokki voi aiheuttaa tällaista stressia ja fyysisiä oireita, kuten se on nyt minussa saanut aikaan.

Pelkkä ajatuskin yksin liikkeelle lähtemisestä, vaikkapa vain kauppaan, saa vatsassa perhoset lentämään, jännitys kouristaa mahaa inhottavasti. Ihan kuin olisin lavalle nousemassa suurenkin yleisön eteen. Tämä ei ole jokapäiväistä, mutta nyt säännöllisesti jatkunut jo useamman viikon. Ahdistus ja jännitys lähteä yksin ulos hoitamaan yksinkertaisiakin asioita, kulkemaan kadulla huomiota herättämässä: pelkkä ajatuskin tuntuu välillä todella ahdistavalta. Inhoan sitä, että kadulla huudellaan ja kommentoidaan. Jopa omanikäiset ja vanhemmat naiset huutelevat toubaabia perääni. Inhoan koko sanaa. En minäkään Suomessa kadulla huutele, että katoppa musta ihminen, mitä kuuluu. Tahtoisin vain olla rauhassa. Ymmärrän tosi hyvin miksi monet expatit hakeutuvat toistensa seuraan: laumasta saa turvaa, eikä tarvi jatkuvasti muistaa omaa erilaisuuttaan. Mies ymmärtää ja tukee, mutta ei toki voi täysin ymmärtää mun fiiliksiä, kun ei itse ole kokenut. Hänen kanssaan liikkuessa ei ahdista, koska silloin saan olla rauhassa ja vastuu tilanteista on hänellä. Minun ei tarvi reagoida jokaiseen huutoon ja tilanteeseen. Silloin mahaa ei kourista.

Huomaan olevani välillä aivan lopussa fyysisesti. Hartiat ovat korviin asti jännittyneinä ja sydän pamppailee. Valmiina taas seuraavaan taistoon ja tilanteeseen, valmiina provosoitumaan, valmiina pakenemaan tai hyökkäämään. Tämän viikonlopun olen ollut yksin, kun mies lähti toiseen kaupunkiin. Itse valitsin jäädä Dakariin, koska Kaolackissa jonne mies suuntasi, on tukahduttavan kuuma (noin 45 astetta). Olen urheasti käynyt ulkona, rannallakin yksin, enkä suostunut jäämään kotiin vangiksi. Kuitenkin huomasin olevani melko agressiivisella tuulella rannalle kävellessäni. Jokaiselle joka uskaltautui puhumaan tai kommentoimaan vastasin vihaisesti ja tylysti. Ehkä saan siitä jotain mielihyvää tässä tilanteessa. Toivottavasti tämä fiilis ei kuitenkaan jatkuisi kovin pitkään, sillä musta on mukavempaa olla oma ja iloinen itseni, kuin vihainen ja kiukkuinen.

Tuli vielä mieleen, että asiakaspalvelu tuntuu olevan useimmissa paikoissa Senegalissa aivan tuntematon käsite. Se on ärsyttävää. Ja sekin ärsyttää, että jos ja kun joskus haluan kysyä jotain, tivata joltain jotain asiaa, niin mies hyssyttelee mua, ottaa kädellä kiinni käsivarresta ja antaa ymmrtää että anna olla, älä sano mitään. Silloin mä hermostun. Kyllä mä osaan pitää puoleni, ja jos mun pitsasta puuttuu täyte, niin kyllä siitä saa kysyä. Tällaisissa asioissa meillä tulee erimielisyyksiä. Nekin varmaan liittyy kulttuuriin. Mies on tottunut pitämään matalampaa profiilia, kuittaamaan olankohautuksella erilaisia tilanteita, missä mun oikeudentaju vaatii selvitystä, tai vähintään tiukkasanaisia kysymyksiä.

Kirjoittelen tätä postausta kahvilasta, jossa on parempi netti kun meillä kotona. En siis ole täysin lamaantunut kotiin 🙂 Joten toivoa on hehe. Mutta räjähdysvaara kytee edelleen pinnan alla. Täytyy varmaan käydä salilla purkamassa sitä.

Olisi mukava kuulla toisten samanlaisissa tilanteissa olleiden kokemuksia lisää, vertaistuki ja avautuminen, se on terapiaa! Kuva todiste siitä, että on mua joskus hymyilyttänytkin 🙂