Ensimmäistä kertaa Ateneumissa. Ihmettelen itsekin, että miksi vasta nyt. Ohi olen monesti kävellyt ja nyt vasta astuin sisään, vaikuttava miljöö. Kansallisaarteet ja monet muut taideteokset saivat mykistymään. Maamme vanhin ja laajin taidekokoelma klassikoita ei jätä ketään kylmäksi, vaikkei taiteen ystävä olisikaan. Teosten koot ja värit ovat ihan käsittämättömiä, kun on aiemmin nähnyt vain kuvia näistä teoksista. Joulunaikaan erittäin hyvä vierailukohde tai miksei vaikkapa myös joululahja ideakin.

Näihin vierailuihin voi muuten yhdistää Ateneum-Taidemenun, joka on taidemuseon ja HOK-Elannon ravintoloiden tarjoama maku-sekä kulttuurielämys, sisältäen menun sekä pääsylipun Ateneumiin. Ravintoloiden uniikit menut ovat saaneet inspiraationsa Helene Schjerfbeck-näyttelystä. Menuut ovat tarjolla ainakin Kaarna baari&keittiössä, Casa Largossa, La Famigliassa ja Belgessä.

Ateneumissa on siis meneillään nyt Maailmalta löysin itseni Helene Schjerfbeckin näyttely vielä tammikuun lopulle saakka. Schjerfbeck (1862-1946) on yksi tunnetuimmista suomalaisista taiteilijoista, hänen tunnetuin teoksensa lienee Toipilas. Naisen pitkän taiteilijauran tyyleihin mahtuu realismia, modernismia ja jopa abstrakteja teoksia. Hänen teoksissaan on nähtävissä ranskalaisia tuon ajan muodin vaikutteita, johon lienee vaikuttanut hänen Pariisissa viettämänsä aika ja muuallekin eurooppaaan tehdyt matkat. Schjerfbeckin ”utuinen”tekniikka hänen teoksissaan tekee vaikutuksen.

Antti J.  Jokisen elokuva Helene tulee ensi-iltaan 17.1.2020, joka kertoo Schjerfbeckin elämästä ja suhteesta Einar Reuteriin. Elokuva on Jokisen naistrilogian kolmas osa.

Suosittelen Ateneumin näyttelyjä ja jos innostuit Schjerfbeckistä, niin tsekkaa tammikuussa elokuvakin.

Onnea Suomi 102 vuotta!

Nyt olen yli kuukauden päivät taistellut kahden kirjan kanssa. Ensin aloitin Hyppe Salmen Aaltoja ja asiattomuuksia kirjan, jota luin reilut sata sivua ja olihan se vaikeaa. Kirja kertoo vaihdevuosien kanssa kamppailevasta naisesta ja tämän elämästä. No ehkä en ollut kohderyhmää, mutta takakannen teksti lupasi kuitenkin hyvää.

Siirryin vaivihkaa toiseen kirjaan,kun tämä ei edistynyt. Ulla-Maija Paavilaisen Hyvä tyttö on ollut pitkään lukulistalla, jonkin kirja-arvion suosituksen perusteella. Takakansi ei sykähdyttänyt, kuten ei itse kirjakaan. Alku lupasi hyvää, mutta 160 sivua tahkottuani, koin kirjan jotenkin raskas soutuiseksi. Kirja kertoo 80-luvun lehtinaisista ja heidän kamppailuistaan työelämässä.

Olen aina ollut huono jättämään kirjoja kesken. En tiedä mikä siinä on, että en anna itselleni lupaa myöntää että kirja ei uppoa ja voin lopettaa sen kesken. Vaan luen ja luen hitaasti mutta varmasti. Vasta pari vuotta sitten jätin ensimmäisen aloittamani kirjan kesken. Kovin montaa kirjaa en vieläkään ole jättänyt kesken, mutta nämä kaksi kirjaa nyt jätin. Viikon olen taistellut asian kanssa, että lopetanko vai en.. Mutta nyt kun edelleen olen samalla sivulla kuin eilen, tein päätöksen. Ei suju, niin ei. Yleensä minulla ei ole valmiina kirjaa mikä voisi olla parempi lukukokemus,joten sekään ei alenna kynnystä lopettaa lukemista.

Mikä kirjan kesken jättämisessä on niin vaikeaa?  Jos kuitenkin samalla ajattelee, että maailmassa on niin monia kirjoja jotka haluan lukea, niin kai niistä olisi vara jättää pari keskenkin.

Jätätkö sinä kirjan lukemisen miten helpolla kesken? Mitä kirja suosituksia sinulta löytyy?

P.s. Liane Moriarty pääsee seuraavana käsittelyyn.. Saas nähdä pääsenkö viimeiselle sivulle saakka.