Syksy on surumielinen

Toissa sunnuntaina tehtiin pyöräretki Hakaniemen maalaismarkkinoille ja Stadin Silakkamarkkinoille kauppatorille. Oli aika huippua. En ole oikeastaan jaksanut suuremmin markkinoista innostua vuosiin, mutta nyt oli kiva fiilistellä. Jossain kohtaa taisin jopa mainita että on niin kivaa että alan kohta itkemään, haha. Herkistyminen ehkä kuitenkin johtuu oikeasti enemmän markkinoiden perinteikkyydestä ja siitä, että pohdin onko perinne katoamassa markkinaväen ikääntyessä. Esillepanijat ovat pitkälti yli keski-iän ja voikin pohtia, onko kouluttautuvalla nuorisolla kiinnostusta jatkaa perheyritystä. Väkeä markkinoilla ainakin riitti, mutta silti myös mietityttää tori- ja markkinatoiminnan kannattavuus, sillä joistakin myyntituotteista aika on jo mennyt ohi tuotteiden kehittyessä ja kaupan siirtyessä muihin kanaviin. Moni ihminen on varmasti markkinatoiminnassa mukana koko sydämestään, joten toivoisin toiminnan olevan kannatavaa.

Yllätyksenä minulle tuli, että osa silakkamarkkinoiden myynnistä tapahtuu veneistä. Vielä suurempi yllätys oli se, että näin on kuulemma myös Turun silakkamarkkinoilla, joiden läpi olen kyllä monesti kävellyt sillä kotimatkani töistä ja yliopistolta kulki jokirannan kautta. Siitä näkee aiemman markkinakiinnostukseni, sillä onpahan jäänyt huomaamatta!

Kuluva syksy on ollut kiireinen. Töiden, opintojen ja muiden kirjallisten juttujen ohella ei oikein ehdi rauhoittumaan ja yhteiset hetket Villenkin kanssa usein ovat sitä että istumme samassa huoneessa, molemmat omien tietokoneidemme äärellä. Villellä töitä riittää työajan ulkopuolellekin niin paljon kun vain tehdä jaksaa. Luulen kuitenkin että toisinaan hän tekee töitä lähinnä siksi etten ehdi seuraksi omilta puuhiltani.

Kiireen keskellä minulle on alkanut tulla tarve päästä luontoon. Turussa luonto oli vahvemmin läsnä joten en luonnonkaipuuta ehkä siksi ennen huomannut. Nyt kun kaikista ikkunoita näkyy lähinnä vastakkainen rakennus, tulee tarve päästä välillä ulos ja hiljaisuuteen. Vanhempieni luona Lohjalla kävimme kävelyllä läheisessä Lahokallion metsässä, jossa vierailtiin usein ala-asteikäisenä. Siellä olivat pitkospuut, suppakuopat ja näköalat paikoillaan kuten vuosia sitten. Metsä taitaa olla aika vanha, sillä myrskyssä kaatuneita puita oli paljon ja muutenkin puusto oli huikean korkeaa ja iäkkään näköistä. Syksyn repimä iäkäs metsä oli omalla tavallaan jopa hieman surumielinen, mutta onneksi se herää taas keväällä. Luonnossa liikkuminen virkistää mielen ja antaa ehdottomasti jaksamista arkeen.

Lukiessani tämän kirjoituksen tekstiä huomaan surullisen ja herkistymisen tunteen toistuvan. Syksy on iltojen pimetessä hiljentymisen aikaa ja tänä syksynä olen huomannut olevani tavallista ajattelevaisempi ja herkempi. Ei ole mitään syytä olla surullinen, joten pistän tuon stressin piikkiin. Välillä tuntuu että jaksaminen on hieman haasteellista, kun koko ajan on ajatustyötä ja puuhaa enemmän kuin ehtisi tehdä. Opiskelusta tai blogin kirjoittamisesta en luopuisi, mutta on muutamia muita juttuja jotka toivoisin saavani järjestykseen, jotta vapaa-ajalla voisi tehdä muutakin kuin istua tietokoneen äärellä tai ajatella asiaa. Onneksi liikunta, perhe ja ystävät sekä arkiset irtiotot tuovat muutakin sisältöä elämään. Eikähän toisaalta herkistymisessä mitään pahaa ole, niin kauan kun se ei muutu jatkuvaksi surumielisyydeksi. 

Jenna