Viime aikoina olen pohtinut omaa suhdettani koulutukseen, tietoon ja oppimiseen.  Rakastan olla opiskelija. En ainoastaan opiskelijaelämän rientojen ja addiktoivan järjestötoiminnan takia. Rakastan olla opiskelija luentojen, tenttien, kirjastojen ja professorien takia. Rakastan, koska se antaa minulle mahdollisuuden tulla siksi, mitä haluan olla.

Uskon vahvasti Mandelan sanoihin: koulutus on kaikkein voimakkain ase, jota voimme käyttää muuttaaksemme maailman. Se on ollut ohjenuorani lukion viimeisestä vuodesta asti ja siihen olen palannut epätoivon hetkinä, kirjapinojen kaatuessa päälle ja silloin, kun esseestä puuttuu vielä kolme sivua ja kaikki tärkeä on jo sanottu.

Viime aikoina olen pohtinut myös paljon suhdettani rakkauteen. Olen jättänyt taakseni ahdistavia ystävyyssuhteita ja vahvistanut suhdetta niiden kanssa, joista olen onnellinen. Mutta ennen kaikkea, kohtasin ihmisen, joka saa minut tuntemaan itseni vahvaksi, riittäväksi ja rakastetuksi. Niin en ole tuntenut moniin vuosiin.

Tieto, rakkaus ja muut tärkeät ja vähemmän tärkeät asiaa ovat ne, joista tämä blogi kertoo. Kirjoitan asioista, joista haluan kirjoittaa. Olen ihminen, joka potee maailmantuskaa mutta rakastaa uusia kenkiä, lukee venäläisen kirjallisuuden klassikoita mutta katsoo Netflixistä vain hömppää, unohtaa kaiken tärkeän mutta muistaa mikä on kaverin pikkuveljen (jota ei ole koskaan tavannut) tyttöystävän nimi, osaa latinaa mutta ruotsiksi vain kysyä, missä on lähin pankkiautomaatti. Sellainen tämäkin blogi on, sekava ja vähän kummallinen.

Kirjoitan, koska haluan jäsentää päässäni pyöriviä ajatuksia sanoiksi. Koska haluan oppia paremmaksi. Tästä saattaa tulla pseudofilosofinen höpöhöpö-blogi, jossa vaikutan tekosyvälliseltä haihattelijalta.