Rakkausjuttuja ei voi eikä kannata mitata

Kun kaupunki on päivästä toiseen peittynyt rumaan sameuteen, yksittäinen riehakkaan valoisa iltapäivä voi tuntua hengästyttävältä. Perjantairuuhkassa näin bussista taivaan syvenevän punerruksen ja sadat tuliset pilkahdukset länteen katsovien talojen ikkunoissa. Valon ja varjon raja siirtyi koko ajan ylemmäs kohti kerrostalojen kattoja.

Kahvi tuoksui Mäkelänkadulla Koskelantielle asti. Kevät tuntui väärältä kun talvikaan ei ole vielä tullut, mutta kamalan, pitkän syksyn jälkeen tällaiset päivät hellivät mua aivan erityisellä tavalla. Kai nautinto on parasta silloin, kun siinä on vähän kielletyn tuntua.

On kuin koko maailma vaihtuvine säätiloineen toistaisi sitä mitä oon nyt ajatellut pakkomielteeseen asti, sitä että elämässä on aina kaikenlaista, kaikki ei koskaan ole helppoa ja kivaa, eikä tunteita voi sijoittaa yksinkertaiseen kaavaan, jonka voisi sitten ratkaista kun vain keksii, mikä on x.

Itsensä vertaaminen muihin on viheliäistä, enkä ehkä koskaan pääse siitä tavasta eroon. Välillä voi kyllä tuntua voimaannuttavalta ajatella, miten nopeasti oon edennyt opinnoissa ja työelämässä moniin muihin samanikäisiin verrattuna, mutta jos tätä ajatusmallia soveltaa jatkuvasti kaikkiin elämän osa-alueisiin, tulee helposti ahdistunut olo.

Kuinkahan paljon mä oikeasti teen asioita vain siksi, että vaikuttaisin muiden silmissä normiin sopivalta tyypiltä? Jos esimerkiksi meidän kulttuuri ei olisi niin parisuhdekeskeinen, eikä kaikkien ihmisten oletettaisi olevan aina joko monogamisessa parisuhteessa tai matkalla sitä kohti, miettisin tällaisia asioita luultavasti paljon vähemmän. Muunlaista yhteiskuntaa voi olla vaikea kuvitella, mutta vaikkapa Etelä-Koreassa nuoret naiset saattavat vältellä kumppanin etsimistä, koska perinteiset arvot estävät avioliiton ja uran yhdistämisen.

En tietenkään haluaisi elää maailmassa, jossa täysin vastakkaiset halut ja toiveet estävät ihmisiä kohtaamasta toisiaan. Tiedän myös millaista on rämpiä marraskuun läpi ja huumaantua yhdestä kirkkaasta päivästä ja toivoa, että sellainen onni voisi olla vähän pysyvämpää. Mun olisi kuitenkin helpompi suhtautua erilaisiin virtauksiin elämässä, jos en yrittäisi asettaa niitä jollekin asteikolle tai miettiä että miksi mulla on juuri tätä asiaa niin vähän ja jollain toisella paljon.

On niin monia asioita, joita mittaamme yleisesti elämässä, mutta erityisesti ihmissuhteissa. Kuinka monta ystävää jollain on, kuinka monta parisuhdetta menneisyydessä tai tulevaisuudessa? Kuinka kauan suhde on kestänyt vuosissa ja kuukausissa? Miten nopeasti seurustelun jälkeen muutettiin yhteen? Ne eteni tosi nopeesti, tiesihän sen että ne eroaa pian. Missä vaiheessa mennään naimisiin vai mennäänkö ollenkaan? Tossa on kyllä jotain erikoista, kun ne on olleet kymmenen vuotta yhessä, eikä puhettakaan häistä.

Kuvittelen olevani avarakatseinen, mutta kohottelen silti kulmiani joidenkin rakkaudessa ottamille riskeille. Jahtaan uusia ajatuksia, jotain poikkeavaa ja erilaista, mutta lasken kaikkea mahdollista elämässäni, kuin olisi jokin tietty universumin täydellistä järjestystä kuvaava luku, johon mun pitäisi pyrkiä jokaisessa asiassa.

Muita juttuja joita mittaamme: Kuinka usein parisuhteessa on seksiä, kuinka monta seksikumppania jollain on koko elämän aikana ollut? Mikä määrä on liikaa, mikä on liian vähän? Kuinka kauan edellisestä kerrasta on, miten pitkään se kesti? Ja jos kiinnostaa niin mun mitat on 180, 90 ja 18. Montako kertaa tulit? Mitä kaikkia asentoja oot kokeillut?

Pidän siitä että kaikesta voi nykyään puhua ja melkein kaikki rakkauden ja seksuaalisuuden muodot ovat yhtä hyväksyttyjä. Ristiriitaisiin normeihin ja omiin odotuksiin ja haluihin sopeutuminen tuntuu kuitenkin välillä ihan mahdottomalta. En haluaisi kuulla kenenkään panoexceleistä enkä siitä, missä vaiheessa seikkailullisuus muuttuu jonkun mielestä vastuuttomaksi tai moraalittomaksi toiminnaksi. Muistan millä tavalla koulussa puhuttiin niistä tytöistä, jotka olivat ala-asteella pissiksiä ja yläasteella jotain muuta. Mulla on myös jokin käsitys siitä, millainen aika ilman parisuhdetta tai seksiä on joidenkin mielestä normaalia, mikä aika on ihan ok ja mikä on säälittävää. (Paino sanoilla joidenkin mielestä.)

Aikakaudesta ja kulttuurista riippuen mun arvo voitaisiin näiden asioiden perusteella määritellä hyvin eri tavoin. Sen vuoksi kannattaisikin lopettaa mittaaminen kokonaan. Töissä käytän viivotinta marginaalien vetämiseen ja taulukko-ohjelmaa keskiarvojen laskemiseen, mutta olisi väkivaltaista ja tarpeetonta sulloa omat kokemuksensa johonkin tilastoon tai katsoa kertolaskun alimmalta riviltä, oonko tällaisena hyvä.

Hämeentien kultakattoisissa taloissa ja pitkältä matkalta auki olevassa kadussa on jotain lohdullista, jotain mitä en osaa tai halua sanoittaa. Haluun jättää jotkin asiat väreilemään ilmaan, antaa niiden olla monitahoisia, rumia ja kauniita samaan aikaan, niin kuin Merihaan kerrostalot. Laskeminen ja ylöskirjaaminen pelkistää elämän yksiulotteiseen muotoon. Sitä miltä kahden ohitseen liukuvan sporan äänet kaarteessa kuulostavat, ei voi tyydyttävästi kuvata millään numeroilla tai kirjaimilla.

<3 Maria

Voisit tykätä myös:

Hetki ennen kuin jotain tapahtuu

Oma mielipiteeni tinder-etiketistä

Älä mittaa määrää vaan vapautta

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Kommentit (2)
  1. Olipa jotenkin ihana kirjoitus ja ihanat haikeankauniit kuvat < 3

    1. Kiitos <3 Ihanaa viikkoa!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *