Välillä kaikkein raskainta on tehdä itselleen ruokaa
Eilen yritin nostaa uutta, 140-senttistä runkopatjaa, jotta saisin sen ympäriltä muovit pois. Kun laskin reunan maahan, kolautin sen mun varpaan päälle ja vajosin sängylle vaikertaen. Siihen hetkeen tuntui tiivistyvän kaikki se, mitä oon viime viikkoina ajatellut: pitääkö kaikki tehdä itse, miksei joku oo täällä auttamassa mua, miksi kaikki on niin hankalaa, tätäkö tää aikuisuus nyt on.
Oon asunut jo vuosia yksin. Koko sen ajan oon yrittänyt saada selvyyttä siihen, onko se musta ihanaa vai raastavaa. Toisaalta on kivaa, että voin mennä suihkuun silloin kun huvittaa, eikä tarvitse tiskata kenenkään muun lautasia. Toisaalta kaikkein vaikeimmalta musta tuntuu – joskus, ei aina – se kun tuun kotiin, ja pitää alkaa pilkkoa sipuleita ja pestä mutteripannu, vaikka väsyttää niin paljon että haluaisin vain mennä alkoviin makaamaan.
Runkopatjan mukana tuli erikseen kiinnitettävät jalat, mutta en osaa laittaa niitä paikalleen. Juuri nyt tuntuu ylivoimaiselta mennä googleen, etsiä ohjeet, nostaa sänky seinää vasten ja alkaa ruuvata eri osia yhteen.
Vaikka valitan siitä, että kotona on kaikenlaisia pikkuvikoja joita en saa itse korjattua, mun on silti hankala pyytää apua. Kirjoitan usein siitä, miten ihania ystäviä mulla on, mutta musta on epämukavaa olla vaivaksi. En haluaisi olla se tyyppi, joka ei pysty itse putsaamaan hajulukkoa.
Silti mun kaverit tarjoutuvat auttamaan. Yhden kanssa purettiin laatikoita, toinen sanoi, että voi tulla laittamaan mun sokeripalalampun paikoilleen. Mun itsenäinen, ”kyllä mä pärjään” -lausetta hokeva puoli menee vähän hämilleen sellaisesta. Ehkä musta tuntuu, etten ole yhtään samalla tavalla käytännöllinen, mä osaan vain jutella tuntisuunnitelmista ja gradusta ja ihmissuhteista, mua ei kannata pyytää kantamaan muuttolaatikoita tai naulaamaan mitään.
Mun on myös vaikea hyväksyä sitä, etten osaa jotain, koska suhtaudun yleensä asioihin niin, että kaikki on opeteltavissa. Kun vietän päiväni niin, että teen vuorotellen gradua naturalismista ja tuntisuunnitelmia romantiikan kirjallisuudesta, mua ärsyttää suunnattoman paljon, jos en tajua mitä eroa on modeemilla ja reitittimellä.
Haluaisin että mulle tuotaisiin kaikki tarjottimella. Se on luultavasti yksi mun huonoista puolista: vaikka jaksankin ponnistella esim. töiden tai kirjoittamisen kanssa, arjen pienet hankaluudet suistavat mut raiteiltaan. Tuntuu tämän lyhyen elämän tuhlaukselta miettiä, miten vanhasta sängystä voi hankkiutua eroon tai mistä saa tarpeeksi pieniä roska-astioita. (Nyt molemmat ongelmat on onneksi ratkaistu.)
Kun olin 19-vuotias ja seurustelin mun eksän kanssa, se sanoi jollekin sen kaverille, että ”on se Maria kyllä fiksu ja nätti, mutta on se myös välillä vähän tomppeli sellasissa käytännön asioissa”. Se oli vilpittömästi ja rakkaudella sanottu, ja mua nauratti toi juttu jo silloin. Se on ihan totta. 19-vuotiaana mä en osannut edes pestä pyykkiä, kohta 25-vuotiaana osaan tehdä sen jotenkuten, mutta en edelleenkään erottele vaatteita värien mukaan. Laitan ne kaikki vain samaan koneelliseen ja elän vaarallisesti.
Nyt osaan myös tehdä ruokaa, enkä enää valmista sellaisia outoja kastikkeita, joihin tulee pelkästään paprikaa ja tomaattimurskaa. Pystyn tekemään keiton tai laatikon ilman ohjetta. Osaan vähän leipoakin, ainakin piirakoita, joiden taikinaa ei tarvitse vaivata tai kohottaa.
Silti välillä mun suurin haave on se, että voisin tulla kotiin, ja joku ojentaisi mulle valmiin annoksen pastaa ja kesäkurpitsaa ja tofua. Tai uunijuureksia ja nyhtökauraa. Tai valmiiksi tehdyn voileivän. Tai keittäisi kahvia ja huuhtelisi espressokeittimen sen jälkeen. Usein teen ihan mielelläni ruokaa, eikä mun edes tarvitse seistä lieden ääressä joka päivä, kun teen useamman annoksen kerralla. Joskus on kuitenkin niin uuvuttavia päiviä, että bataatin kuoriminen on viimeinen asia johon tekee mieli ryhtyä kuudelta illalla.
Puhuin kerran mun kaverille siitä, että tykkään kun mua kannetaan, mutta että se tuntuu jotenkin voimaantumisen kannalta väärältä. Että en tajua miten voin haluta olla tasaveroinen mun ihmissuhteissa, mutta silti hemmoteltu ja jopa palvottu.
Mun kaveri vastasi siihen tosi kauniisti jotenkin näin: ”Sähän oot yleensä aika vahva ja sellanen että sä tuet muita. Niin kyllä sä varmaan kaipaat sitä, että sä voit joskus myös olla heikko.”
Tiedän ettei oo heikkoutta pyytää, että joku voisi nousta tikkaille mun puolesta, tai kokeilla miten modeemi toimii, tai nostaa mut syliinsä kun väsyttää niin paljon, etten jaksa enää kävellä.
Musta tuntuu vahvalta, kun hoidan kaikki asunto-, sänky-, roskis- ja sohva-asiat itse, teen juuri sellaista ruokaa jota itse haluan syödä ja muistan ostaa lisää puuroa ja ikaffea. Tää muutto on kuitenkin osoittanut mulle sen, että en halua pärjätä pelkästään yksin. Haluisin olla avoimempi ja muistaa useammin sen, että musta välitetään ja mua halutaan auttaa.
Ja haluisin uskoa siihen, että joskus se mun toive valmiiseen pöytään istumisestakin toteutuu.