Jos oon syksylle lempeä, ehkä sekin on mulle (+ soittolista)
Välillä kauhu valtaa mut, kun ajattelen tätä loppusyksyä.
Muistan niin hyvin, millaista vuosi sitten oli. Tein töitä ja olin ahdistunut, yritin tehdä gradua mutta siitä ei oikein tullut mitään, menin monina iltapäivinä Kaivopihan unariin syömään, enkä saanut salaattibaarin parsakaaleja mun kurkusta alas, kun oli niin kauhea fiilis.
On vähän vaikea eritellä, mistä se tarkalleen ottaen johtui. Ainakin olin stressaantunut työstä, joka tuntui kivalta mutta ajoittain aika raskaalta. Harjoittelijoita tuli katsomaan mun oppitunteja, ja joskus olisi tehnyt mieli vajota opepöydän taakse kun tein jotain hölmösti. Mun sisällä tuntui ajoittain tosi kipeältä.
Välillä näin unarissa tai yliopiston käytävällä jonkun ihanan tyypin, välillä menin keikalle ja halailin siellä mun kavereita.
Kerran menin Tervasaareen itkemään, kun olin taas kerran ollut epäonnisilla treffeillä, ja sen jälkeen menin toisen henkilön kanssa treffeille.
Istuin Kaisan tokassa kerroksessa ja nypin mun samettijakkua ja katsoin gradutiedostoa inhoten.
Se kaikki oli jotenkin sekavaa ja tummaa.
Onneksi voin nyt hyväntahtoisesti nauraa niille viime syksyn murheille. Ei olisi tarvinnut miettiä niin paljon seuraavan vuoden työasioita, ystävyyksiä ja yksinäisyyden tunteita, valmistumista, sitä missä asun tai sitä ketä kaikkia rakastan. Nyt istun uuden kodin sohvalla, ja kun katson ikkunasta ulos, nään metsää ja ikkunalaudalla neljä uutta kasvia, jotka oon hiljattain saanut (rahapuu, auringonkukkia, sirovuoripalmu, liljoja).
Silti tekisi mieli laittaa silmät kiinni, kun ajattelen loka-marraskuuta. Pelottaa että se aika on taas synkkää kärsimystä ja että musta alkaa tuntua ankealta, kun lähden iltapäivällä töistä kotiin, eikä illaksi ole mitään suunnitelmia.
Edellinen juttu on ehkä se, mikä tuntuu musta kaikkein vaikeimmalta juuri nyt. Siihen sisältyy paljon kaikenlaista: on väsymystä kotitöiden edessä ja d-vitamiinin puutosta ja epävarmuutta ja tunne siitä, että mun täytyy olla itsenäisempi kuin välillä haluaisin olla.
Tiedän että mun pitäisi kohdata tämä asia, laskea niitä vaikeita tunteita ammeeseen ja kylpeä niissä, kellua pinnalla ja tunnustella pohjaa. Voin myös yrittää sopia enemmän menoja ja keksiä kaikkea kivaa tekemistä, mutta jotenkin musta tuntuu, että tää levottomuus ei mene koskaan ohi, jos yritän vain peittää ahdistuksen kaiken muun alle.
Sillä tavalla mä yleensä suhtaudun kaikkeen, mikä on hankalaa: laitan skarpit vaatteet päälle, kaadan kahvia termariin ja menen kirjastoon tahkomaan juttuja valmiiksi. Mutta sitä mikä tuntuu kaikkein pahimmalta, ei saa koskaan käsiteltyä loppuun.
On mulla silti jotain selviytymiskeinoja. Tänä vuonna oon ajatellut monesta asiasta, että yolo, ihan sama. Jos joskus itkettää, kauhistuttaa, ahdistaa, musertaa, nolottaa tai vituttaa, sitten voi viettää aikaa niiden tunteiden kanssa ja ajatella, että nyt just on hirveetä, mutta kyllä se tästä helpottaa kun esim. laitan whatsapp-ryhmään avautumisviestejä.
Haluaisin myös tehdä kaikkea sellaista, mikä tekee oikeasti hyvää. Kännykän aikarajoitukset tai kurinalaisuus vapaa-ajallakin ei innosta mua yhtään, mutta sen kuunteleminen, mistä tulisi nyt kaikkein ihanin olo, innostaa.
Yritän olla hellä.
Pidän huolta mun hartioista ja muustakin kehosta, ettei päiväkausien päänsärky painaisi mua liian usein sänkyyn.
Kuljetan itseni pikkukahviloihin syömään aamupaloja ja pikkubaareihin viikonlopetusviineille.
Otan iltapäiviksi eväitä, jotta jaksan, ja iltaisin nostan jalat sohvan käsinojalle ja luen kirjoja. Oon niin kyllästynyt siihen, että vietän instagramissa kaksi tuntia päivässä, enkä sitten muka ehdi tehdä mitään muuta. Tarviin enemmän ravintoa mun aivoille, tarviin hyvää kirjallisuutta.
Pidän kaikki lomat ja järjestelen työt niin, ettei niitä tarvitse tehdä iltaisin.
Yritän kävellä Keskuspuistossa mahdollisimman paljon nyt, kun ei vielä ole pimeää ja hyistä.
Puiden alla kulkiessani voin kuunnella tätä minisoittolistaa, johon oon koonnut erityisen lempeää ja rauhoittavaa musaa. Kuunnelkaa tekin <3