Mitä mun romaanikässärille kuuluu?
Ajattelin viime syksynä, että kunhan saan gradun valmiiksi, mulla on mielettömästi aikaa kirjoittaa blogia ja romaanikässäriä ja tehdä instastooreja ja nukkua hyviä yöunia, mitä kaikkea sitä nyt elämässä eniten kaipaa.
Eihän se ihan niin mennyt. Heti joululoman jälkeen mulle tulikin lisää töitä, mikä on ollut tosi kivaa, mutta tämä tilanne on tuhonnut mun suunnitelmat kirjoituspäivistä ja helposta elämästä.
En edes tee töitä neljääkymmentä tuntia viikossa, mutta mulla menee niin paljon aikaa eri paikkojen välillä siirtymiseen ja välillä ihan vaan nukkumiseen, etten oo saanut kirjoitettua niin paljon kuin olisin halunnut. Joinain päivinä oon vain murehtinut jotain yhdentekeviä asioita, kuten mun rakkauselämää, enkä oo jaksanut nousta tarpeeksi aikaisin, ja blaablaablaa.
Kun tein viime vuonna ja sitä edellisenä vuonna gradua, musta tuntui usein, että puhuin sen tekemisestä useammin, kuin mitä oikeasti tein sitä. Selitin varmaan jollekin kahdellekymmenelle ihmiselle tinderissä, mitä mun gradu käsittelee ja mietin, että parempaa ajankäyttöä olisi varmaan, jos olisin silloin ollut kirjoittamassa sitä.
Tällä hetkellä romaanikässärin suhteen tuntuu samalta. Puhun siitä aika paljon kaikille, jotka erehtyvät kysymään siitä jotain, mainitsen sen, kun kerron mun harrastuksista, ja selitän siitä mun kavereille ja muille läheisille jatkuvasti. Kirjoitan kyllä myös, aina kun ehdin. Mutta se projekti tuntuu turhauttavan pitkäkestoiselta, kun koskaan ei oikein ole aikaa keskittyä vain kirjoittamiseen.
Oon kirjoittanut tätä romaania aika epämääräisellä tavalla jo joskus 17-vuotiaana, eli kahdeksan vuotta sitten. Siitä tekstistä tai niistä ideoista ei kuitenkaan ole mitään jäljellä nykyisessä versiossa. Sitä aloin kirjoittaa kolme vuotta sitten, eli vuoden 2018 kesällä.
Silloin mulla oli mielessä tällainen idea: Kaksi n. 20-vuotiasta tyttöä, jotka ovat olleet ystäviä teini-ikäisestä asti, alkavat kasvaa erilleen toisistaan. Toinen tytöistä on tarinan päähenkilö ja romaanin minäkertoja, toista kuvataan minäkertojan silmin. Se toinen tyttö, joka ei ole kertoja, on väkivaltaisessa parisuhteessa, mikä vaikuttaa ystävyyden väljähtymiseen.
Kirjoitin tästä alkuajatuksesta ensin sen yhden kesän ajan kaikenlaista, mitä mieleen tuli. Mulla ei ollut mitään tarkempia suunnitelmia siitä, mitä tarinassa konkreettisesti tapahtuisi, vaan halusin yrittää selvittää sitä kirjoittamalla. Tässä vaiheessa tuntui erityisen sekavalta selittää kellekään, mitä olin tekemässä. Tein sen kesän ajan osa-aikaisesti töitä tutkimusavustajana iltapäivisin, ja kirjoitin parin kuukauden ajan joka arkipäivä aamupäivisin. Tämän työskentelyn tuloksena sain aikaan suunnilleen sata sivua hajanaista tekstiä.
Sen jälkeen oon kirjoittanut aina kun on ollut aikaa, lähinnä siis joskus perjantai-iltaisin, kun oon ollut yksin kotona. Viime kesänä ja sitä edellisenä en ehtinyt samalla tavalla kirjoittaa aamupäivisin, koska tein gradua, olin lomalla, olin välillä kipeänä aika pitkään, deittailin, olin darrassa…
Mutta vuosien 2019 ja 2020 aikana oon kuitenkin saanut sen verran kirjoitettua, että nykyisessä romaanikässäritiedostossa on lähes 200 sivua (tätä sivumäärää ei voi suoraan verrata oikean, taitetun kirjan sivumäärään, mutta se on suuntaa antava). Lisäksi mulla on hylättyä eli toiseen tiedostoon siirrettyä tekstiä melkein saman verran.
Näillä liuskamäärillä ei ole kovin paljon merkitystä, kun mietin, missä vaiheessa romaanikässäri oikeasti on. Mähän oon saattanut kirjoittaa kolmesataa sivua tekstiä, jonka voisi silputa ja laittaa patjanpehmikkeeksi tai huussin kuivikkeeksi. Oon käynyt kirjoitusryhmissä ja saanut mun tekstistä palautetta, mutta en oo vielä muokannut sitä palautteen pohjalta, koska oon halunnut keskittyä siihen, että saisin ensin jonkinlaisen ensimmäisen version valmiiksi.
Toisaalta oon karsinut joitain lukuja kokonaan pois, yhdistellyt lukuja ja kirjoittanut niitä kokonaan uudestaan. Joskus vuosi sitten tajusin, että en haluakaan kertoa tarinaa vain yhden minäkertojan näkökulmasta, vaan haluan, että romaanissa on kaksi samanarvoista päähenkilöä ja kertojaa, jotka kuvaavat osittain samoja tapahtumia omista näkökulmistaan.
Nyt oon kirjoittanut jonkin verran enemmän sen alkuperäisen kertojan osuutta, mutta oon myös kirjoittanut lukuja toisen päähenkilön silmin. Tällä hetkellä mua kiehtoo sellainen rakenneratkaisu, että kertoja vaihtuisi suunnilleen romaanin puolessavälissä, eli tapahtumat kuvattaisiin ensin yhdestä näkökulmasta, ja sen jälkeen ihan toisella tavalla.
Päähenkilöt erkaantuvat toisistaan tarinan nykyhetken, eli yhden kesän aikana niin paljon, että he havainnoivat toistensa elämää koko ajan kauempaa, eivätkä ole kovin paljon samoissa paikoissa. Kerrontaan ei siis tule sillä tavalla toistoa, että jokainen tapahtuma kuvattaisiin kahteen kertaan.
Vaikka en ole muokannut ensimmäisen version tekstiä (en osaa enää sanoa, missä versiossa nyt oon menossa), oon ajatellut aika paljon sitä, mihin suuntaan haluan kulkea, mitä asioita haluan eniten kuvata ja millaisia ratkaisuja voisin tehdä kerronnallisesti.
Mulle on esimerkiksi käynyt koko ajan selvemmäksi, että haluan käsitellä romaanissa seksuaalista häirintää ja väkivaltaa. Tuntuu tärkeältä kirjoittaa esimerkiksi ”arkisista” ahdistelukokemuksista, joita ei mun mielestä ole käsitelty kaunokirjallisuudessa vielä kovin paljon. Oon myös halunnut kirjoittaa sellaisista vähän epämääräisistä tilanteista, jotka ovat kyllä selvästi seksuaalista väkivaltaa, mutta eivät nykyisen lainsäädännön näkökulmasta esimerkiksi raiskauksia.
Ja koko ajan oon myös pyrkinyt kuvaamaan Helsinkiä, kesää, sitä vaikeaa hukassa olemisen aikaa parikymppisenä, sitä millaista on kasvaa tyttönä aikuiseksi 2000-luvulla, ystävyyksien voimaa ja tärkeiden ihmissuhteiden menettämistä, sitä miten naisena on jatkuvasti katseen ja halun kohteena, opiskelijaelämää, seksuaalisuuden kehittymistä, muutakin kuin heteroseksiä, sitä miten seikkailulliselta elämä voi parhaimmillaan tuntua…
Tällä hetkellä yritän kirjoittaa lukuja melko kronologisessa järjestyksessä ja paikkailla suuria aukkoja, joita kässärissä on aika paljon. Yritän selvittää, että mitä tässä nyt oikeasti tapahtuu niiden kolmen tai neljän kuukauden aikana, ja mihin lopulta päädytään.
Luulen että on turha haaveilla siitä, että mulla olisi joskus elämässä kaikki aika ainostaan kirjoittamiselle. Vaikka saisinkin joskus jonkun apurahan, musta tuntuu, että keksisin silti itselleni paljon muutakin tekemistä, kuin vain sen yhden kirjoitusprojektin. Pitää siis ajatella kirjoittamista niin, että on parempi tehdä sitä usein vähän kerrallaan kuin harvoin paljon.
Oon kirjoittamisesta puhumisen lisäksi valittanut aika paljon ajanpuutteesta. Tällä viikolla mulla kuitenkin on paljon aikaa. Huomenna voin olla koko päivän kotona, kirjoittaa vaikka aamupäivällä ensin pari tuntia, syödä lounasta ja jatkaa iltapäivällä.
Samalla voisin juoda jotain nostattavaa kirjoitusjuomaa, esim. kombuchaa tai punajuurilattea, ja syödä veriappelsiinilohkoja. Haluaisin seuraavaksi kirjoittaa siitä, kun toinen päähenkilö tapaa yhden tyypin ja tajuaa olevansa kiinnostunut siitä. Aloitin tätä tilannetta käsittelevää lukua viime viikolla, ja huomenna voisin yrittää saada sen valmiiksi.
Odotan huomista jo nyt! Mun pitää laittaa kirjoittaminen kalenteriin, jotta oikeasti tekisin sitä joskus, mutta yleensä aina kun ryhdyn siihen, se on tosi kivaa. Pääsen kuljettamaan itseni toiseen aikaan ja paikkaan, toisen ihmisen pään sisälle, ajatuksia sinkoilee mun aivoissa, keksin asioiden välille yhteyksiä, jotka tuntuvat merkityksellisiltä ja loogisilta, ja voin kuvata maailmaa juuri sellaisena, kuin sen itse näen. Se tuntuu valtavan voimakkaalta ja tärkeältä. Siihen mä haluan nyt käyttää kaiken liikenevän ajan.