Kesäkooste, osa 2: tanssimisesta ja onnellisuudesta ja muusta
Oon ollut töissä nyt pari viikkoa, ja musta tuntuu ihan eri ihmiseltä kuin elokuun alussa. En oo nähnyt kavereita joka päivä, vaan enimmäkseen viikonloppuisin, oon käyttänyt pitkästä aikaa farkkuja ja marimekon paitoja ja oon melkein joka arkipäivä herännyt viimeistään seiskalta. En oo tullut aamuöisin kotiin nuhjuisena, risuja takertuneena villapaitaan (paitsi viikonloppuna pari kertaa), enkä oo ehtinyt arkiaamuisin juoda kahta kuppia kahvia.
Haluun kuitenkin kirjoittaa vielä vähän kesästä.
Oli aivan ihana kesä. Kun mun loma alkoi kesäkuun alussa, tunsin aluksi pakokauhua, kuten aina pitkän loman koittaessa. Suurin osa mun kavereista oli koko kesän töissä, koronarajoitukset eivät täysin hellittäneet, ja mä pelkäsin, että olisin tosi paljon yksin ja päivät olisi hahmottomia ja valuvia eikä tapahtuisi mitään kivaa.
Se oli tietysti turha pelko, kuten melkein jokainen kokemistani peloista on ollut. Kannattaisi varmaan jatkossa lähtökohtaisesti olla pelkäämättä mitään.
Vaikka kaverit tekivätkin töitä sillä aikaa kun mä istuin kirjoittamassa tai lukemassa eri paikoissa, me nähtiin tosi usein, käytiin kävelyillä ja kallioviineillä, baarissa ehkä kerran, reiveissä, toistemme luona, jätskillä, Heinävedellä ja Tammisaaressa, vähän joka paikassa. Tutustuin myös uusiin ihmisiin: kävin parin tyypin kanssa ystävätreffeillä (löysin nää henkilöt instasta) ja joidenkin tyyppien kanssa tinder-treffeillä. Ja juttelin reiveissä ja juhlissa – juhlissa, miettikää – ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa.
Parasta tänä kesänä on ollut se, että oon päässyt tanssimaan open aireissä ehkä jotain kymmenen kertaa. Kaikki nää illat eivät ole olleet yhtä onnistuneita, mutta muutamana iltana oon ollut ihan maasta irrallaan, on ollut niin hauskaa ja ihanaa tanssia, että ollaan tehty sitä aamuun asti ja nähty sekä auringonlasku että -nousu.
Niiden välissä oon ollut erityisen onnellinen.
Yhtenä perjantai-iltana mentiin kahestaan reiveihin mun kaverin kanssa, kaksi muuta tyyppiä siitä porukasta eivät päässeet. Se oli viimeinen viikonloppu ennen mun töiden alkua ja olin ajatellut, että voisi olla kiva levätä ja ottaa rauhassa. Mutta ei mun houkuttelemiseksi kyllä paljoa tarvittu. Kun ajattelin sitä, että se saattaisi olla kesän viimeinen reivi-ilta, tajusin että siihen tilaisuuteen on pakko tarttua.
Kävin saunassa yksin (mulla on saunavuoro perjantaisin alkuillasta), tein ruokaa ja lähdin mun kaverin luo Ullikseen. Toin sinne kaikenlaisia eväitä: kaljaa, tonic-vettä, sipsejä, vihiksiä. Me tehtiin drinkkejä, tai siis mä en tehnyt mitään, otin vain niitä juomia vastaan, ja kuunneltiin Dua lipaa ja Cardi B:tä kuten aina siellä. Katsottiin miten salaiseen sijaintiin pääsee ja huokailtiin yhdessä sitä miten raskas siitä matkasta tulisi, pitäisi mennä sellaiselle alueelle jossa me ei yleensä koskaan käydä.
Mun kaveri teki meille matkaevääksi gt:tä kokispulloon, mä pakkasin vihikset ja kaljat kangaskassiin ja me lähdettiin matkaan. Mentiin steissiltä bussilla kauas, niin kauas että mä näin alueita joita en ollut aiemmin nähnyt, eikä niistäkään maisemista saanut kunnolla selvää, kun oli jo niin pimeää siihen aikaan illasta. On kyl outoo ajatella, että joku oikeesti asuu täällä, mä sanoin siellä bussissa ja mun kaveri vastasi: Shh joo joo Maria, älä sano tollasta ääneen.
Tuntuu kuin eläisin kaksoiselämää. Sinä iltana en ollut tippaakaan äikänope vaan ihan jotain muuta.
Jäätiin päätepysäkillä pois, pysähdyttiin katsomaan karttaa ja juomaan gt:tä. Sen jälkeen käveltiin pimeää metsätietä pitkin siihen pisteeseen, jossa koordinaatit ristesivät kartalla. Joitain tyyppejä tuli vastaan, hiekka rahisi ja kuulin kaiutinten basson koko ajan lähempänä. Sen rytmi veti mua puoleensa. Ei ole itsestään selvää saada kokea, että on matkalla siihen paikkaan, jossa kaikkein eniten haluaa olla, mutta silloin mä olin. Metsän värit olivat typistyneet mustan ja harmaan sävyihin: kun kuljettiin pellon läpi takaisin puiden siimekseen, nähtiin vain sankkaa pimeyttä ja hiekkatie, joka hohti hämärässä vaimeasti.
Tie aukeni meidän edessä kun raivattiin polkuamme pimeässä.
Hetken kuluttua kuusien takana näkyi välkkyviä valoja ja musiikki ja tamppauksen äänet kuuluivat jo ihan läheltä.
Pääsisköhän tästä, mun kaveri sanoi, ja lähti kävelemään puiden välistä valoja kohti. Hei sieltä ei voi mennä, teiän pitää kiertää tuolta, jotkut ystävälliset tytöt huomauttivat meille, ja me jatkettiin tietä eteenpäin. Kun päästiin hetken kuluttua perille, valojen ja ihmismassan ja kovaäänisen musiikin keskelle, mä huomasin että se paikka oli pienen lammen vieressä: siniset ja violetit valot ja kallioiden laella seisovat puut kertautuivat vedenpinnasta. Onneksi ei oltu kävelty suoraan lampeen.
Juotiin gt:tä ja viiniä yhteisistä pulloista, juteltiin mun kaverin kavereiden kanssa ja sitten vaan tanssittiin seuraavat viisi tuntia. Riisuin takin pois, t-paidalla tarkeni hyvin, ja laitoin takin ja kangaskassin maahan meidän viereen. Kannoin vain keepcupia jossa oli viiniä. Tuntui kevyeltä, tuntui siltä niin kuin en olisi kantanut edes itseäni, olin vain.
Joskus musiikin rytmiin pääsee tanssiessa heti kun alkaa liikkumaan, ja silloin kävi juuri niin. Nyökyttelin päätäni ja hyppäsin kyytiin ja pysyin siellä. Mun ei tarvinnut päättää ottaa askeleita tietyssä tahdissa, vaan se tapahtui itsestään. Meidän edessä tanssi joku mies, jolla oli leopardikuvioinen paita jossa oli olkatoppaukset, ja hiukset niskassa ponnarilla. Se ja sen kaverit näyttivät kaikki tosi siisteiltä, siltä että ne tekivät jotain graafikon töitä applen läppäreillä arkisin ja tulivat tällaisiin paikkoihin viikonloppuisin, ainakin nyt kun Berliiniin ei pääse. Tuijotin niiden selkiä ja dj:tä ja sen takana heilahtelevia valoja ja tanssin väsymättömästi.
En välittänyt mistään häiriötekijöistä. Pari kertaa tunsin miten joku kosketti mun lantiota, mutta kun käännyin ympäri ja sanoin painokkaasti että älä koske muhun, sain olla rauhassa. Mun kaverin kaveri tuli myös pelastamaan mut sellaisista tilanteista, se asettui mun ja sen ahdistelijan väliin ja hätisti sen tyypin pois. You attract weirdos, why is that? se mun henkivartija kysyi. Se on kyllä hyvä kysymys.
Aiemmin sinä iltana, kun olin mennyt bussilla Ullikseen, olin lukenut Hesarista, että golf-virta oli pysähtymässä, ja kun ajattelin sitä asiaa ja katsoin bussin ikkunasta ulos, katselin kaikkea hetken niin kuin näkisin sen viimeistä kertaa.
Mutta sitäkään en miettinyt enää tanssiessani. Ajattelin vain, miten taivaallisen ihanaa se tanssiminen oli, miten hyvältä musta tuntui liikkua ja väsyttää kehoani sillä tavalla ja miten paljon mä rakastankaan sellaista tekemistä.
Anthony de Mellon mukaan onnellisuus on sitä, että on kosketuksissa todellisuuden kanssa. Luin de Mellon Rakkauden tiellä -teoksen vähän aikaa sitten, ja se on tehnyt mulle hyvää ja vaikuttanut tosi paljon mun ajatteluun. Bell hooksin Rakkaus muuttaa kaiken -esseekokoelma ja Rakkauden tiellä ovat molemmat tuntuneet parantavan ja eheyttävän mua.
En tiedä mitä mieltä Anthony de Mello olisi ollut reivaamisesta, mutta se holtiton tanssiminen reiveissä edusti mun mielestä puhtaimmillaan sitä onnellisuuskäsitystä, jota mä yritän nyt toteuttaa elämässäni. Nyt mä kosketan todellisuutta, ajattelin, tältä se tuntuu. Oon yrittänyt löytää yhä enemmän sellaista onnea, joka ei perustu saavutuksiin tai ihmisten tai asioiden omistamiseen, vaan jokapäiväiseen, ulkoisista olosuhteista riippumattomaan tyytyväisyyteen ja aisteilla havaittavasta kauneudesta vaikuttumiseen.
Ihmismassa mun ympärillä lämmitti mua, viini lämmitti mua sisältäpäin, lehtimetsä tuoksui. Sitä mä tarkoitan todellisella onnella.
Käytiin pari kertaa puskapissalla ja juotiin lähes kaikki matkaeväämme, ennen kuin taivas valkeni ja me alettiin nähdä ympärillemme. Huomasin, että me oltiin metsän keskellä pienellä aukiolla. Tanner jalkojen alla oli pehmeä, oksat olivat hajonneet pieniksi risuiksi. Lampi näytti tummalta ja liikkumattomalta. Tanssiminen jatkui edelleen: kymmeniä ihmisiä lammen rannalla, joku partasuinen mies oli hypännyt dj-pöydän eteen korokkeelle ja heilutteli siellä viuhkaa ja nosteli ihmisiä välillä viereensä.
Metsikössä meidän ympärillä oli siellä täällä tyyppejä, jotka istuivat puiden juurella tai muhinoivat maassa, ne alkoivat paljastua kun kaikkialla kirkastui. En pystynyt ajattelemaan, että olin Helsingissä silloin, tai mun omassa elämässä, olin jossain toisaalla, kaukaisella saarella josta näki kotimantereen valot vain välkkyvinä pisteinä ulapan takana.
Auringonnousun jälkeen lähdettiin kotiin, harhailtiin bussipysäkille metsän läpi ja mentiin metrolla Kamppiin. Käytiin mäkkärissä hakemassa mcvegan-ateriat ja hämmästeltiin tavarankuljetusta, joka juuri silloin tapahtui siellä, sisään tuotiin isoja kärryjä täynnä hampurilaissämpylöitä. Se tuntui jostain syystä ihmeelliseltä. Menin bussilla kotiin, söin vähän ja kävin kahdeksalta aamulla nukkumaan.
Mietin että tasan neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua pitäisi olla ensimmäistä päivää töissä, mikä tuntui melko hankalalta ajatukselta. Meidän kanssa samoissa liikennevälineissä oli ollut aamuvuoroon matkustaneita ihmisiä, mutta musta ei edelleenkään tuntunut siltä, että kuuluisin heidän joukkoonsa.
Mutta olin edelleen täydellisen onnellinen. Elin todeksi parasta mahdollista elämää – seikkailullista, yllätyksellistä ja hauskaa – ja musta tuntui että olin itse samanlainen, pystyin johdattamaan itseni ja muut seikkailuun, ja olin löytänyt ihmisiä ja paikkoja, jotka tekevät musta yhä enemmän sellaisen ihmisen, joka oon aina halunnut olla.
Ei ne olleetkaan kesän vikat reivit. Viikko sen jälkeen mentiin toisiin bileisiin, mutta siellä oli masentavaa ja tympeää. Käveltiin bussipysäkiltä hirveän kauas, mun lonkkaan sattui, bussi oli täynnä juuri ja juuri täysi-ikäisen näköisiä tyyppejä, jotka puhuivat kovaan ääneen sekä reiveistä että essoista, ja kun päästiin perille, kukaan siellä ei näyttänyt keskittyvän tanssimiseen vaan pikemminkin siihen, miten voisi olla mahdollisimman sekaisin. Oli silti hauskaa viettää taas kaksoiselämää. Ja taivastella näitä kaikkia asioita kahden ystävän kanssa, niiden kanssa on aina kivaa.
Viime lauantaina mentiin taas yksiin juhliin, ne oli nyt luultavasti ne kesän viimeiset. Siellä oli tosi mukavaa, erittäin rajattu määrä ihmisiä ja sijainti pyöräilymatkan päässä. Ja kaikki tyypit siellä vaikuttivat aikuisilta, sivistyneiltä ja hyvin käyttäytyviltä. Pyöräiltiin sinne Vallilasta ensin Mäkelänkatua ja sitten Koskelantietä pitkin, mikä oli melkein kivempaa kuin itse tanssiminen paikan päällä, mä nimittäin pidän tosi paljon puiden reunustamista, pitkistä ja suorista pyöräteistä. Niitä pitkin ajaessaan tuntee olevansa matkalla johonkin kauniiseen paikkaan.
Reiveissä puhuin mun kavereille yhdestä jutusta, joka jännitti mua jonkin verran, ja mun kaveri halasi mua kesken sen selityksen. Se auttoi siihen jännitykseen ainakin vähän.
Kotimatkalla juteltiin salaisista asioista ja poljettiin Käpylän ja Vallilan ja Pasilan läpi mäkkäriin. Sisällä ei voinut syödä, ja siellä oli muutenkin maailmanlopun tunnelma, joten istuttiin vähäksi aikaa ulos pyörätelineiden päälle. Kuvasin mun kaveria, joka kaatoi pussiin mausteita ja ranskiksia ja ravisteli pussia hyvän aikaa. Naurettiin paljon, oltiin naurettu koko ilta.
Olin taas onnellinen. Oon ollut sitä yhtäjaksoisesti nyt aika pitkään, ja tuntuu hassulta mainita se koko ajan, mutta haluun panna sen merkille. Nää edelliset päivät ja kuukaudet on olleet mun elämän onnellisimpia aikoja, ja musta tuntuu, että se tunne jatkuu vain ilman että sitä tarvitsee ajatella tai ylläpitää.
En tarkoita sitä, että kaikki sujuisi koko ajan hyvin. Oikeastaan mä haluaisin päästä eroon sellaisesta onnellisuudesta, joka on riippuvaista esimerkiksi ihmissuhteista tai työtilanteesta tai menestyksestä. (Anthony de Mello kirjoittaa tästä tosi hyvin, suosittelen lukemaan mieluummin hänen tekstejään kuin mun, jos tämä aihe kiinnostaa.) En kyllä tiedä pääsenkö koskaan mielenlujuudessani sellaiseen pisteeseen, että mun onnellisuus ei perustuisi ulkoisille olosuhteille, mutta ainakin oon nyt kokenut välähdyksiä siitä tunteesta.
Oon tanssinut ja tuntenut askelten välisen ajan hidastuvan. Oon tuntenut että todellisuus on mun hyppysissä, oon lähellä sitä, niin kuin painaisin pääni sen rintaa vasten ja kuulisin miten sen syke lyö. Se pumppaa samassa tahdissa kuin musiikki, tuntikausia samassa rytmissä, katkeamattomasti ja muuttumattomasti.
Kun kävelin sunnuntai-iltana kotiin Brahenkentän viertä, tajusin että välitiloissa, hämärän aikaan, kaksoiselämän siirtymäkohdissa oon useimmiten havahtunut onneen.
Onni ei ole maaliin saapumista tai valmiiksi saamista, vaan se tapahtuu mutaisella maalla tanssiessa, sen hetken aikana kun hyppään ylös ja oon palaamassa alas. Tai kotimatkalla, metsätiellä harhaillessa ja aamumetrossa. Tai silloin kun silittää jonkun hiuksia mutta ei vielä suutele.
Tai erkaantumisen hetkellä, silloin kun halataan keskellä vilkasta katua ja ollaan lähdössä omille teillemme.
Sen jälkeen, ei mistään erityisestä syystä, hymyilen kaikille jotka istuvat kadunvarren terassipöytiin sunnuntaikahvien kanssa ja riisuvat takkinsa lämmössä. Näen itseni kulkemassa kahviloiden ja baarien ikkunoista toiseen ja ajattelen: ei enää kesä, ei vielä syksy.
