Kaikki on hyvin
Ajattelen sitä kun pilkon aamulla luumuja ja omenaa puuron päälle, sidon huivin hiuksiin ja lähden töihin. Koti on valoa täynnä jokaista nurkkaa myöten. Ja mun ajatukset samoin, ne pimeät kohdat joihin luonnonvalo ei yleensä osu tuulettuvat ja kirkastuvat.
”Kukas muu sieltä saapuukaan kuin Maria”, kuulen mun kaverin sanovan hämärän keskeltä, kun saavutaan toisen kaverin kanssa reiveihin. Ai että, tällasta elämää, mä ajattelen kun me tervehditään, halataan ja avataan sen jälkeen halpiskaljat ja mennään kalliolle tanssimaan.
”Maria, miten tää menee”, yksi oppilas kysyy aamutunnilla. Sitten mä selitän miten sana kauris taipuu kaikissa sijamuodoissa ja miten monikon tunnus lisätään.
”Millasia ne kaurikset sitten on?” mä kysyin kerran, joskus talvella kun istuttiin selät pyöreinä, viinimukit kädessä mun kaverin entisen kämpän sängyllä, katseltiin seitsemännen kerroksen ikkunasta Vallilanlaaksoon ja puhuttiin astrologiasta. Sain hirveän naurukohtauksen heti kun olin sanonut sen, ja kaverit kuittailivat mulle että kuka tässä nyt on se äikänope. Sanoin jotain muuta välillä ja aloin vaan nauraa uudestaan, siitä ei tullut loppua.
Pidän siitä kun mun nimi sanotaan ääneen, se saa mut muistamaan että tosiaan, mä elän juuri tätä elämää nyt.
Nyt kun kirjoitan tätä, istun meidän sisäpihalla parvekerivistön alla suorat housut, iso kauluspaita ja reilun kokoinen bomber-takki päällä. Tänään olin töissä vain viisi tuntia, joten ehdin iltapäivällä kirjoittaa.
Eilen tein myös vajaan työpäivän, kirjoitin kotona jonkin aikaa (puoli tuntia… mutta sekin on jotain), nukuin päikkärit, menin body-tunnille ja lopuksi kaljalle naapurissa asuvan kaverin kanssa. Mietin silloin, niin kuin usein muulloinkin, että en yhtään, yhtään kaipaa mitään lapsiperhearkea vielä. Tai mitään muitakaan projekteja, jotka veisivät multa leijonanosan mun vapaa-ajasta. Ehkä joskus, mutta ei todellakaan vielä.
Ei ole kiire mihinkään. Ei nyt tässä sisäpihalla, ei töissä, aamuisin välillä joo mutta ei kovin pahasti kuitenkaan. Eikä elämässä yleisesti.
Vuosi sitten syksyllä heräsin aamuöisin gradustressin takia. Nyt mulla ei ole mitään deadlineja (paitsi se että kirjoitelmat täytyy arvioida ja tunnit suunnitella ja arvosanat pitää laittaa wilmaan tiettyyn päivään mennessä, mutta se ei tunnu miltään taakalta), ja teoriassa voisin nyt vain koko loppuelämäni tehdä näitä töitä, kasvattaa asuntosäästötiliä ja hankkia jotain epäkunnianhimoisia harrastuksia.
Kokopäivätyö ei ole tähän mennessä tuntunut ollenkaan raskaalta, koska käytännössä tämä ei ole vielä ollut kokopäiväistä työtä. Työntäyteisimmät kuukaudet ovat kohta edessä, mutta oon nauttinut tosi paljon tästä viimeaikaisesta väljyydestä. Työ on kyllä mulle merkityksellistä, mutta elämä ei tuntuisi pidemmän päälle mielekkäältä, jos en esim. ehtisi kirjoittaa koskaan.
Oon käynyt joidenkin kavereiden kanssa tosi kiinnostavia ja tärkeitä keskusteluja esim. ystävyydestä ja tapailujutuista ja seksistä tässä äskettäin. Kiinnostavat keskustelut on mun ystävyyksissä kyllä enemmän sääntö kuin poikkeus, mutta oon silti ollut ihan erityisen iloinen näistä ihmissuhteista.
On tosi mukavaa kirjoittaa ulkona ja käsin, vaikka tiedänkin että mun täytyy vielä kirjoittaa nää samat asiat koneelle ja valita kännykästä jotain kuvia ja muokata ne ja ladata ne tämän tekstin keskelle. Tää raikkaan ilman hengittäminen ja kuulakärkikynän liuku paperilla tuntuu kuitenkin vapauttavan mun ajatuksia.
En sanoisi että oon rakastunut tällä hetkellä, mutta sen voin sanoa, että mussa on paljon rakkautta. Se tuntuu virtaavalta vedeltä, lämpimältä lähteeltä; ei ole enää mitään liejuisaa ahdistusta koko ajan.
Välillä on vaikea uskoa, että kaikki voi olla hyvin. Se on sekä traumasta johtuvaa menetyksen pelkoa että mielen pyrkimystä palata totuttuun olotilaan. Mutta uskottava se on. Puuron päällä on omenalohkoja, omenahilloa, kiiviä ja kanelia, päivän toinen kahvi odottaa liedellä että kaataisin sen lämmitetyn ja vaahdotetun maidon sekaan.
Sisäpihalla mun ympärillä kasvaa krasseja ja gladioluksia. Ajattelin miekkaliljoja yhtenä päivänä, ja nyt oon nähnyt niitä monessa paikassa, kuten myös sateenkaaria. Elämä tuntuu tihentyvän, se pyörteilee näiden päivien ympärillä. Tapahtuu uusia, arkisia, hauskoja ja jännittäviä asioita, ja mä katselen kaikkea innostuneena, vilpittömästi, nuorin silmin, pelottamasti, varmana itsestäni.