Omasta tilasta, häpeästä ja oksentamisesta
Kirjoitan tätä Tin Tin Tangossa sunnuntaiaamupäivänä joogan jälkeen brunssilautanen edessäni. Tästä jos mistä tulee main character -olo, tuntuu siltä että elämä on hyvää, ja oon viimein päässyt siihen pisteeseen itseni kanssa, että pystyn tekemään yksin vietetyistäkin viikonlopuista onnellisia. Se tarkoittaa muun muassa sitä, ettei tarvitse laittaa ahdistuneena viestejä kaikille kavereille joskus torstaina, kun tajuaa että seuraavat päivät ammottavat tyhjinä, eikä rintaa myöskään purista, jos sattuu heräämään juhlien jälkeisenä aamuna yksin ja masentuneena sen takia, että pitäisi keksiä itselleen tekemistä seuraavaksi kahdeksi päiväksi.
Nykyään kaksi yksin vietettyä päivää ovat yleensä ihan täydellisiä, tai ainakin ihan mukavia.
Tämä on ollut juuri sellainen viikonloppu, johon on sisältynyt sekä juhlimista että yksinoloa. Perjantaina olin kotibileissä. Mun muusikkokaveri julkaisi toisen levynsä ja me juhlittiin sitä. Ostettiin parin kaverin kanssa samppanjapullo tälle ystävälle ja kirjoitettiin mun luona saunan ja parin viinilasillisen jälkeen kortti, joka me sanailtiin poskettoman huonolla ruotsilla. Se esimerkiksi alkoi tervehdyksellä Frisk! ja päättyi meidän ruotsinkielisiin deekunimiin, jotka muodostetaan tällä tavalla: oma kaupunginosa + lempijuoma + äidin toinen nimi. Mun deekunimi on siis Meilahden skumppa-Marketta, ruotsiksi Mejlans champagne-Marketta.
Kirjoitin myös ihan vahingossa sanan Helsingfors ä:llä enkä e:llä, mutta se sopi sen tekstilajin tyyliin. Kortin kirjoittamisen jälkeen lakattiin kynnet ja meikattiin ja myöhästyttiin omasta aikataulustamme tunnilla, juostiin sporaan, istuttiin siellä huohottaen pari minuuttia ennen kuin se lähti ja mentiin Kallioon, sinne missä juhlat olivat.
Juuri sellaisista juhlista mä haaveilin joskus vuosi sitten, kun korona oli vielä pahemmin päällä. Ihmisiä oli suunnilleen saman verran kuin yksiössä oli neliöitä, musiikkia ei kuulunut puheensorinan alta ja joka puolella oli kiinnostavia keskusteluja, joista osaan teki mieli liittyä ja osaa halusin vain kuunnella. Har du läst det? joku kysyi. Mut mul oli siinä deitti odottamassa sängyllä, joku toinen sanoi. Se oli vain sivulause, tarkennus johonkin toiseeen asiaan, mutta en voinut olla ajattelematta niitä mielikuvia joita mulle siitä heräsi, ei välttämättä sen ihmisen elämästä vaan omasta elämästäni, juuri sellaisista hetkistä, tai niistä kun olen itse odottanut sängyssä kun joku toinen on ollut vessassa ja olen ajatellut, että tässä sitä taas ollaan, aina vaan tällaista tapahtuu uudestaan ja uudestaan.
Puhuttiin lattialla mun vieressä istuvan kaverin kanssa meditoinnista ja onnellisuudesta ja siitä, miten voisi antaa asioiden olla niin kuin ne nyt ovat. Kun aloitin tämän postauksen kirjoittamisen tiistaina, mulla oli tosi huono päivä. Olin oksentanut aamulla ja kokenut monenlaisia häpeän tunteita ja jouduin olemaan yhden päivän pois töistä.
Edellisessä postauksessa kirjoitin, että kaikki on tosi hyvin, mutta tiistaina musta ei tuntunut siltä. Oksentamisen jälkeen kävin koronatestissä, lähetin oppilaille ohjeet itsenäisiin tehtäviin sille päivälle ja tilasin zadaasta jollain 100 eurolla vaatteita… Tuntui ällöttävältä, väsyneeltä ja vähän epäonnistuneelta, vaikka tiesin ettei siihen ollut mitään syytä (enkä viittaa epäonnistumisella nyt sairastamiseen). Mutta oli sellainen nuhjaantunut fiilis kaikin puolin.
Toisaalta mä tiedän, että juuri sellainen päivä on hyvä hetki käsitellä niitä vaikeita olotiloja, joita tulee väistämättä aina välillä.
Kun kirjoitin siitä, että musta tuntuu onnelliselta, tarkoitin sitä todella. Tiedän ettei yksi tällainen huono päivä pyyhi pois tulevien päivien mahdollista onnea, ja ajattelen muutenkin ettei jatkuva onnellisuus ole mun elämälle realistinen tavoite. Luulen että sellanen positive vibes only -mantran toistelu aiheuttaisi oikeastaan enemmän epäonnea kuin tyytyväisyyttä.
Oon kuitenkin ajatellut paljon sitä Anthony de Mellon onnellisuuden määritelmää – että onnellisuus on sitä kun on kosketuksissa todellisuuden kanssa – ja yrittänyt soveltaa sitä omaan elämääni niin, että pyrkisin näkemään kaikki mun ilot, murheet, stressinaiheet ja onnellisuuspuuskat oikeassa mittakaavassa. Haluaisin katsella elämää ilman mun päässä asuvaa selostajaa, joka liioittelee kaikkea, dramatisoi pienimmätkin käänteet ja tekee arjesta ailahtelevaa heilahtelua hyvien ja huonojen päivien välillä, koomisten ja traagisten tapahtumien välillä.
Jos pystyisin käsittelemään totuudellisesti ne jutut, jotka aiheuttavat mulle esimerkiksi häpeää tai saavat mut kritisoimaan itseäni, ne eivät varmaan tuntuisi niin kohtuuttoman isoilta.
Nyt viikon lopussa musta tuntuu siltä, että kyllä mä oon jollain tavalla oppinut käsittelemään tunteitani, koska muutaman päivän takaiset asiat eivät vaivaa enää samalla tavalla. Vaikka tiistai oli hirveä häpeässä kieriskely -päivä, tajusin jo silloin, että se tunne laantuisi, ja viikon kuluttua ei enää tulisi samanlaista tarvetta painaa kasvoja tyynyyn ja mölistä, kun ajattelisin niitä asioita.
Oon myös hyvä tekemään juttuja, jotka pakottavat mut ajattelemaan jotain muuta ja unohtamaan häpeän hetkeksi. Uppoudun esimerkiksi töiden tekemiseen arkipäivisin niin voimallisesti, että en yleensä mieti oman elämäni murheita kovin paljon. Välillä saatan kyllä istua opepöydän ääressä, kun oppilaat tekevät tehtäviä, ja tuijottaa ikkunasta ulos ja katsella mielessäni välähdyksiä edellisestä illasta, joko kiusallisia tai ihania välähdyksiä. Mutta yleensä kun suunnittelen tunteja tai pidän niitä, keskityn täysillä siihen.
Ja kuten tiedätte, teen myös paljon muita asioita kuin töitä. Käyn esimerkiksi reiveissä. Viimeksi oltiin sellaisissa perjantaina niiden levynjulkkarijuhlien jälkeen. Olin kyllä ajatellut, että ei enää reivejä tälle kesälle, tai syksyhän nyt jo on, mä en enää jaksa. Tällä kertaa ne bileet olivat kuitenkin niin lähellä, että olisi tuntunut rikolliselta olla menemättä. Otettiin uber Kalliosta ja matkustettiin sillä suunnilleen kymmenen minsan matka. Mä pelkäsin koko matkan ajan kuolevani, koska istuin keskimmäisellä istuimella takana, enkä saanut turvavyötä laitettua kiinni.
Uber-kuski ajoi vähän holtittomasti, tai siltä se ainakin tuntui siinä mielentilassa, ja kun me kaahattiin sellaisten risteysten läpi, joissa vilkkuivat keltaiset valot, mä kuvittelin miltä tuntuisi, jos joku taksi nyt ajaisi oikealta kylkeemme ja mä paiskautuisin eteenpäin muovipleksin läpi ja mun niska vaurioituisi ja mä halvaantuisin. Joutuisin makaamaan sängyssä koko loppuelämäni ja mun ystävät tulisivat istumaan siihen sängyn laidalle ja mä ajattelisin siitä eteenpäin joka ikisenä päivänä sitä hetkeä, kun olin päättänyt olla laittamatta turvavyötä kiinni.
En kuitenkaan kuollut tai neliraajahalvaantunut, vaan pääsin nousemaan autosta helpottuneena matkan päätepisteessä yhdellä bussipysäkillä. Sen jälkeen käveltiin sillan alle, josta musiikki ja huudot ja muu melu kuuluivat.
Lyhyen kävelymatkan aikana meitä vastaan tuli joku natsiupseerilta näyttävä nuori mies, joka harppoi eteenpäin uskomattoman ylimielisenä ja röyhkeänä. Se käveli suoraan mua päin. Mulla ei ole tapana väistää ihmisiä, jotka eivät itse viitsi väistää yhtään, mutta niin uhkarohkea mäkään en ole, että haluaisin törmätä kaksimetriseen, toksista maskuliinisuutta uhkuvaan känniseen mieheen. Otin siis pienen sivuaskeleen, kun se tyyppi ohitti mut.
Uhmakkaan kävelynsä tueksi se vielä huusi kovalla äänellä Tietä! kulkiessaan mun ohi. Mitä vittua, mä huusin sen perään. Mä oon pahoillani mun kaverin puolesta, joku sen miehen seurassa kävelevistä jätkistä sanoi, mutta se ei paljon auttanut. Mua ärsytti jo valmiiksi koko reivit, koska en haluaisi mennä bileisiin, joissa on sen kaltaista porukkaa, eikä niitä negative vibes only -ihmisiä koskaan ole vain yhtä.
Sillan alla oli aika paljon sekavaa ja ärsyttävää jengiä. Kahdeksankymmentä prosenttia ihmisistä ei tanssinut, vaan syöksähteli ympäriinsä ja töni kaikkia, muun muassa mua jatkuvasti. Mietin että millaistakohan olisi olla mies, kävisikö silloin niin, että mun ympärille syntyisi tilaa, eikä niin, että tila pikemminkin katoaa kokonaan, ja muut ihmiset alkavat vallata alaa paitsi mun kehon ympäriltä, myös mun kehosta itsestään.
Kun me haluttiin mennä lähemmäs dj:tä tanssimaan, mä en päässyt väkijoukon läpi yhtään eteenpäin. Anna mä meen eka, seuraa vaan mua, mun miespuolinen kaveri sanoi ja lähti raivaamaan tietä. Päästiin hyvään paikkaan ja juotiin kartonkiviinipullosta vuorotellen ja tanssittiin jonkin aikaa. Mä laitoin viestiä yhdelle kaverille, joka on yleensä aina samoissa reiveissä, ja kohta se ilmestyikin meidän viereen. Hetken kuluttua nämä tyypit lähtivät muualle ja kotiin, ja mä etsin sen kaverin, joka oli jäänyt kauemmas tanssimaan.
Sen seurassa oli myös pari muuta tuttua. Sano vaan, jos joku tulee liian lähelle sua, toinen niistä (mies) sanoi mulle, kun me tanssittiin ja vierestä kulki jatkuvasti jotain tyyppejä. Olin tosi kiitollinen siitä, se oli musta sellaista toimintaa, jota kaikkien pitäisi tehdä kavereidensa hyväksi. Sen lisäksi tietysti, ettei ahdistelisi tai tönisi ketään tahallaan.
Punaiset ja siniset valot liikkuivat kaukana katossa, sillan kannen alaosassa.
Mua alkoi väsyttää aika pian sen jälkeen. Olin herännyt sinä aamuna ennen seiskaa, enkä ollut viettänyt yhtäkään hetkeä yksin yli vuorokauteen. Kun oltiin käyty puskapissalla, mä ilmoitin lähteväni kotiin. Laita sit viestiä kun sä pääset perille, mun kaveri sanoi kun se halasi mua.
Lähdin kulkemaan metsän läpi. Tuleva parinkymmenen minuutin kävely pelotti mua vähän, mutta en jaksanut mennä bussilla, siinä olisi kestänyt paljon kauemmin. Alkumatka tuntui ihan ok:lta, kun reivien äänet vielä kuuluivat selkeästi mun takaa, mutta kun äänet vaimenivat ja valot himmenivät, eikä tiellä enää ollut vastaantulijoita, mua alkoi kuumottaa.
Siirtolapuutarhan kohdalla joku mies tuli mua vastaan ja sanoi jotain, mistä en saanut selvää. Kun en vastannut, se sanoi jotain muuta, moi tai jotain sellaista, mutta kävelin vain eteenpäin enkä katsonut siihen päin. Mietin että eivätkö miehet oikeasti tajua, miten pelottavaa sellainen moikkailu keskellä yötä autiolla metsätiellä on, vai tajuavatko ne sen oikein hyvin, ja juuri siksi ne haluavat tehdä niin. Mitä se tyyppi oikein ajatteli, luuliko se todella että alkaisin jutella sen kanssa jotain?
Karistin sen miehen kannoiltani ja sain onneksi kävellä loppumatkan yksin. Sekin oli tosin hieman pelottavaa, koska miesten lisäksi mä pelkään myös yliluonnollisia olentoja, kuten peikkoja ja kummituksia. Yritin olla ajattelematta niitä, keskityin lyhtypylväiden valoihin ja kun kuulin metsästä kahahduksia, en alkanut keksiä erilaisia selityksiä niiden äänten lähteille.
Ja lauloin yhtä biisiä siltä levyltä, joka oli sinä päivänä julkaistu: oon nähnyt sinusta kaksi unta / ja kummassakin heräsin jyrkänteen reunalta / vaikka en oo koskaan uskaltanut kiivetä korkeelle / nyt seuraan perässäsi reunalle… Se auttoi pelkoon ainakin vähän.
Ehkä muuhunkin kuin siihen yksinäiseen kävelyyn liittyvään pelkoon.
Sen illan ja yön jälkeen oon nukkunut paljon, tilannut hesestä ruokaa, ollut kaksi kertaa joogassa, syönyt brunssilautasen, ostanut uffilta neljät housut, kirjoittanut ja lukenut ja varannut ensi viikolle R&A-leffoja. Nyt oon kirjoittanut tätä postausta yli kolme tuntia kotiin tultuani ja haluun vielä lukea Imagea ja syödä kunnon iltapalan ja mennä aikaisin nukkumaan.
Toivon että ensi viikolla ei olisi ihan yhtä mittavia kriisejä kuin tällä viikolla. Ja toivon pitkiä yöunia, päiviä ilman huonovointisuutta ja päänsärkyä, viini-iltaa jonkun kanssa ja sitä että ehtisin lukea kirjoja. Ehkä meen kävelylle jonain iltana, alitan sen saman sillan, jonka alla perjantaina tanssin.
Siellä saattaa olla vessapaperia maassa tai askeleiden piirtämiä pyörteitä sorassa, mutta mikään muu ei todennäköisesti muistuta siitä, mitä mä ajattelin niiden pylväiden keskellä viikkoa aikaisemmin.
Autot vain ajavat siitä yli ja ihmiset juoksevat ohi, kun mä seison siellä omassa, hiljaisessa tilassani.
