Keksittiin mun romaanille nimi, ja muita toukokuun kuulumisia

Toukokuussa oon kävellyt kavereiden kanssa meren rannalla, kirsikkapuiden alla, kaupungin kaduilla ja metsässä. Ollaan juotu terassikahveja ja kaljaa ulkona. Ollaan menty yhdessä joogatunneille ja Kiasmaan ja aurinkoisille kallioille.

Oon myös viettänyt monia iltoja ja viikonlopujan joutilaita päiviä tyttöystävän kanssa. Tykkään siitä kun pyöräilen töiden jälkeen A:n luo ja me tehdään ruokaa yhdessä ja katsotaan jotain sarjaa (yleensä Himymiä, vaikka siinä onkin 2020-luvun näkökulmasta todella epäkorrekteja vitsejä), tai paistetaan viikonloppuaamuina banaanipannareita.

Yhtenä päivänä A. oli tehnyt jo valmiiksi ruokaa kun tulin sen luo. Ruoan nimi oli yllätystortillalasagne. Lasagnessa oli täytteenä muun muassa parsakaalia ja paprikaa ja papuja, ja mua nauratti aina kun löysin kerrosten välistä jonkin uuden, yllätyksellisen vihanneksen.

Ennen lasagnen syömistä me oltiin käyty kävelyllä Roihuvuoressa. Haluaisin asua siellä joskus kymmenen vuoden kuluttua, esimerkiksi sellaisessa talossa josta olisi lyhyt matka japanilaiseen puutarhaan. Ajattelin sitä, haave-elämää joka joskus ehkä on arkitodellisuutta, kun käveltiin maahan varisseiden kirsikankukkien päällä.

Ja oon tietysti tehnyt myös töitä toukokuussa. Tämä on ollut työntäyteinen kuukausi, mutta en silti tunne itseäni kovin uupuneeksi. Yo-kokeet ja niiden arviointi on takanapäin, ja nyt täytyy enää pitää viimeiset kokeet, arvioida ne, laittaa kurssiarvosanat wilmaan ja tehdä kaikki muut jutut valmiiksi ensi viikon aikana. Viikon päästä lauantaina alkaa kesäloma, mikä on ihanaa, koska tässä vaiheessa kevättä alkaa olla melko hyytynyt olo.

Mun työteho on ollut tässä viimeisessä jaksossa niin hidas, että kaikkeen tuntuu menevän kaksi kertaa enemmän aikaa kuin aiemmin. Oon istunut läppärin ääressä, tuijottanut esseitä, joita pitäisi kommentoida ja arvioida ja tuntenut, että kirjaimet puuroutuvat sameaksi massaksi, josta mulla ei oo enää mitään sanottavaa. Eikä mikään ihme, karkeasti arvioituna oon nimittäin lukenut tämän lukuvuoden aikana ainakin tuhat kirjoitelmaa ja pitänyt noin 300 oppituntia…

Onneksi oon pystynyt erottamaan työ- ja vapaa-ajan hyvin toisistaan ja ehtinyt tekemään paljon muutakin kuin töitä. Oon nähnyt ystäviä suunnilleen saman verran kuin aiemminkin ja hengaillut lisäksi A:n kanssa.

Elämä on siis ollut tämän lukuvuoden aikana aktiivisempaa kuin koskaan aiemmin, ja tykkään siitä tosi paljon. En juuri nyt kaipaa tämän enempää omaa aikaa. Oon kyllä iloinen siitä, että kohta on loma, ja voin ystävien tapaamisen lisäksi kävellä ja jumpata ja kirjoittaa ja oleilla pihalla juomassa kahvia.

Haluun myös pyöräillä Kasvitieteelliseen ja istuskella suihkulähteen ääressä lukemassa, tai mennä Töölön kirjaston kesäpihalle loikoilemaan aurinkotuoliin. Aamupäivisin voisin kirjoittaa niin usein ja paljon kuin vain jaksan. Ja haluun herätä aikaisin ja kävellä Keskuspuistoon ja tehdä lyhyitä treenejä koriskentällä ja ajaa iltaisin Vallilaan ja kivuta kallioille ja ja ja…

Ensi vuoden työkuviotkin ovat selkiytyneet. Olin alun perin ajatellut, että pitäisin jonkinlaisen välivuoden ja keskittyisin kirjoittamiseen enemmän kuin työntekoon. Olin tehnyt vähän sivutöitä ja säästänyt rahaakin tätä varten. Sitten kuitenkin menin paniikkiin ja hain töitä – tosin hyvin valikoivasti, vain kolmea äikänopen paikkaa.

En tiedä vielä oliko tämä hyvä päätös, mutta musta tuntui vain liian vaikealta irtaantua tästä ”saan joka kuukausi kaksi ja puoli tonnia tilille” -lifestylesta, varsinkin kun mulla on nyt edessä palkaton kesä, eli käytännössä parin kuukauden työttömyysjakso. Lähetin siis hakemukseen kolmeen eri lukioon, ja pääsin kaikkiin työhaastatteluun. Näköjään puolitoista vuotta sitten valmistuneenakin voi olla aika kovaa kamaa markkinoilla.

Ehdin käydä kahdessa haastattelussa. Toista paikkaa en saanut, mutta sen toisen sain! Oon siitä tosi iloinen. Ensi vuonna opetan siis suomea toisena kielenä eräässä helsinkiläisessä lukiossa. Mun työparina tulee olemaan mun entinen opiskelukaveri, ja yksi mun läheinen ystävä on myös töissä samassa koulussa.

Vaikka uusi koulu, uudet työkaverit, hieman entistä pidempi työmatka ja iso kurssimäärä vähän stressaavat mua, luulen että seuraava vuosi menee tosi kivasti. On myös mukavaa, että saan tästä pestistä koko vuoden palkan, toisin kuin nykyisestä työstä. Tuntuu hämmentävältä ajatella, että toimeentulo on nyt turvattu vuoden 2023 heinäkuun loppuun asti.

Kaiken kaikkiaan oon ollut nyt keväällä hirveän onnellinen.

Se johtuu monesta asiasta, niin moni juttu on juuri nyt tosi hyvin.

Oon nauttinut töissä siitä, että keväällä on ollut vähemmän kursseja opetettavana kuin syksyllä. Oon myös lopettanut turhan, epävarmuudesta johtuvan vatvomisen, jota harrastin vielä lukuvuoden alussa. Jossain vaiheessa kyllästyin miettimään jatkuvasti, oonko mä hyvä opettaja, haluavatko opiskelijat tulla mun kursseille, teenkö mä kaiken niin kuin täytyy ja mitä tästäkin nyt tulee.

Tämän vuoden aikana oon saanut sellaista rentoa itsevarmuutta, joka on vapauttanut paljon energiaa, kun ei tarvitse koko ajan käsitellä pieniä tai suuria epäonnistumisen tunteita. Itsevarmuuden kasvattamisessa on auttanut oman asenteen lisäksi myös se, että mun kollegat ovat niin kivoja ja kannustavia, ja mulla on ollut sellainen olo, että kuulun työyhteisöön vankasti.

Viime viikolla parikin työkaveria kysyi multa jossain keskustelussa, että kuinka kauan mä oon ollut tässä koulussa töissä, oliko se jo pari vuotta? Oon vastannut hämmentyneenä, että ei, alle vuoden vasta. Ehkä tällaiset kysymykset kertovat jotain siitä, että muut näkevät mut luontevana osana työyhteisöä, ja se tuntuu mukavalta.

Vapaa-ajalla oon tehnyt kaikenlaista hauskaa niin paljon, että joinain viikkoina en ole ollut kotona juuri ollenkaan.

Toissapäivänä, helatorstain aattona me mentiin parin ystävän kanssa mun lähibaariin kaljalle. Juotiin ensin sisällä valkkaria ja syötiin yhdessä yksi peruna-annos, jossa oli paistettuja perunoita, parmesaania ja tryffelimajoneesia.

Mä kehuin maasta taivaisiin rapeat potut -reseptin, jota olin kokeillut pari viikkoa sitten. Se löytyy @imanjaleenasafkaa-instatililtä. Ohje on siis sellainen, että perunat keitetään, litistetään ja paistetaan uunivuoassa suunnilleen tunnin ajan niin, että niihin tulee rapea kuori. Parasta siinä ruokalajissa ovat kastikkeet, sitruuna-jugurttikastike ja chimichurry, joita syödään perunoiden kanssa.

Kuvailin tätä ruokaa vesi kielellä ja ehdotin, että voisin pitää perunaillan ensi viikolla. Näin tulee tapahtumaan. Teen niin paljon perunoita, että niitä riittää neljälle syöjälle, ja niiden kanssa voisi syödä vesimelonisalaattia.

Ekojen juomien jälkeen me siirryttiin terassille ja oltiin siellä kaljojen kanssa niin kauan, kunnes aurinko laski. Oli tosi hauskaa. Se tunne että mulla klikkaa joidenkin ihmisten kanssa enemmän kuin toisten, syntyy ainakin siitä, että nauretaan yhdessä ja kehitellään vitsejä yhdessä.

Mä puhuin esimerkiksi jotain siitä, miten masentavaa oli käyttää tinderiä monta vuotta ja miten treffeillä käyminen tuntui ikuiselta odotusten ja pettymysten kehältä. Toinen mun kavereista ehdotti, että se voisi olla mun romaanin nimi, Odotusten ja pettymysten kehä. Me alettiin miettiä, mitä siinä voisi tapahtua, päähenkilö voisi olla esim. Marjukka-niminen nainen, joka deittailee tosi monia ihmisiä, kunnes vuosien kuluttua löytää sopivan…

Puolessa välissä kaljaa mä menin sisälle käymään vessassa, ja kun odotin että naistenvessa vapautuisi, katselin ulkona istuvia kavereita. Ne olivat kumartuneet juomiensa yläpuolelle ja juttelivat jostain. Mietin, että mitä jos mä olisin siellä baarissa joidenkin ihan toisten ihmisten kanssa, enkä tuntisi ollenkaan mun ystäviä. Ja kun näkisin ne ikkunan takana istumassa, ajattelisin että ne näyttivät kivoilta ja siltä että niillä oli hauskaa, mutta en tietäisi niistä mitään.

Onneksi mä tiedän niistä niin paljon asioita, onneksi me tunnetaan.

Kun palasin terassille, aurinko paistoi hehkuvimmillaan. Se punersi ystävien kasvot, sai ihohuokoset ja ripset näkymään selkeämmin. Keskityin hetken vain siihen, unohdin kuunnella keskustelua.

Terassin sulkeutumisen jälkeen me käveltiin Alepaan, ostettiin tonicia ja sipsejä ja mentiin vielä mun luo juomaan gt:itä. Muistin seuraavana aamuna, että olin kuvannut kotimatkan aikana videon, jossa näkyivät ystävät kulkemassa mun edellä kaupasta kotiin. Toinen kantoi tonic-pulloa sylissään. Rakastan sitä kun ollaan vietetty yhdessä jo koko ilta, mutta edelleen on aikaa jutella ja istuskella; sellaisia hetkiä haluun aina tallentaa.

En kuitenkaan löytänyt sitä videota mun kännykästä. Se olikin tallentunut vain mun mieleen.

On kaikenlaisia muitakin hetkiä, jotka oon säilönyt vain muistoihin.

Toivon että muistan ikuisesti esimerkiksi sen, millaista on lukea iltasatua A:n kanssa ennen kuin mennään nukkumaan. Nyt me luetaan Sally Rooneyn Keskusteluja ystävien kesken -romaania, jonka mä oon lukenut jo pari vuotta sitten, mutta en näköjään muista siitä juuri mitään. Välillä mä mietin, että mihin mun kirjallinen sivistys oikeastaan perustuu, kun unohdan kaikkien lukemieni kirjojen sisällön ennemmin tai myöhemmin.

Se kirja on kuitenkin tosi hyvä, tykkään Rooneyn tarkkanäköisyydestä, ja me ollaan naurettu lukemisen aikana sille, miten epävarmalta ja naivilta päähenkilö vaikuttaa ja miten hauska Bobbi, eli päähenkilön paras kaveri on.

Lauantaina aamulla me tehtiin taas banaanipannareita ja sekoitettiin tällä kertaa taikinaan myös alpron kreikkalaista jugurttia. Paistoin pannarit margariinissa, ja kun ne olivat valmiita, laitettiin niiden päälle viikunahilloa ja maapähkinävoita ja biscoff-tahnaa. Huokailin kun söin niitä pannukakkuja, ne olivat taivaallisen hyviä.

Aamiaisen jälkeen, eli joskus kolmelta iltapäivällä, A. lähti kotiin ja mä lähdin juhliin. Pyöräilin Munkkiniemeen mun kaverin tupareihin. Ostin alepasta keltaisia kukkia ja odotin oven avaamista kukat sylissäni.

Tulin juhliin niin aikaisin, että ehdin jutella tosi monen eri aikaan saapuneen vieraan kanssa. Kun ovikello soi ja joku uusi ihminen liittyi meidän joukkoon, keskustelu muuttui ja siirtyi uusiin aiheisiin. Söin tacoja ja papukastiketta ja join mescalia ja skumppaa ja kuuntelin kiinnostavia kertomuksia muiden ihmisten töistä ja ihmissuhteista.

Käveltiin yöllä yhden naapurissa asuvan ystävän kanssa kotiin. Oli viileää ja raikasta, tuoksui siltä että kaikki on juuri kasvanut ja puhjennut lehtiin ja kukkaan.

Oon ajatellut, että elokuussa töiden alkaessa keskittyisin vapaa-ajalla romaanin kirjoittamiseen, aina kun vain jaksan ja ehdin. Se tarkoittaa sitä, että pidän blogin kirjoittamisesta luultavasti jonkinlaista taukoa. Oon nyt tajunnut, että romaaniprojekti siirtyy aina vain eteenpäin, jos en kirjoita sitä nyt, jos ikuisesti vain suunnittelen, milloin voisin kirjoittaa, mutta en laita asioita juuri nyt tapahtumaan.

Tänä kesänä mulla on kuitenkin vielä aikaa myös blogille.

Haluun kesällä mennä Talvipuutarhan pihalle ja Alppiruusupuistoon ja Hertsikan metsiin ja Mustikkamaan rannalle ja Vallilan kallioille. Aion olla tosi paljon ulkona ja treenata ja lukea ja kirjoittaa.

Ihan pian kesä alkaa, ihan pian palautan työkoneen ja avaimet ja aloitan kesäseikkailut, ja aion kertoa siitä kaikesta täällä.

// INSTAGRAM //