Flirttailua ja draamaa Saima Harmajan kirjeissä
Oletko koskaan miettinyt, millaista rakkaudesta puhuminen oli 85 vuotta sitten? Laimenivatko tunteet, kun yhteyttä pidettiin kirjeiden eikä whatsappin avulla? Puhuttiinko tunteista suoraan? Millaista flirttailu oli? Tämä Saima Harmajan kirjeenvaihtoon perustuva teos osoittaa, että 1930-luvullakin osattiin olla leikkisiä, tunteellisia ja suorapuheisia. Kirja sisältää monelta eri lähettäjältä saatuja kirjeitä, mutta minusta kiinnostavimpia ovat ne, jotka Saima sai seurustelukumppaniltaan Jaakko Holmalta.
Jaakko eli Jake oli kauppatieteiden opiskelija, joka oli kesällä 1932 töissä vakuutusyhtiössä Helsingissä, ja kirjoitti sieltä Saimalle tämän perheen kesäkotiin Lohjalle. Kirjeistä välittyy nuoren, tuolloin 19-vuotiaan miehen humoristisuus, mutta myös kiintymys Saimaa kohtaan:
”Ohoh, huomaanpa, että sydänvereni vuotaa kuiviin – nenän kautta. Minulla on hieman nuhaa ja kun niistin nokkani pontevasti; olivat seuraukset punaiset. Mutta ’se on pientä’.”
”Yksin istun ja lau- eikun kirjoittelen. Niiden kahden illan jälkeen, jotka meillä oli yhdessä, tuntuu elämä täällä varsin kuivalta. Varsinkin illat ovat olleet hieman ikäviä tovereita.”
Tässä vaiheessa monet kirjeet alkavat vielä sanoilla ”Rakas Saima!” ja päättyvät jälkikirjoitukseen, jossa lämpimistä tunteista saattaa paljastua enemmän kuin itse kirjeessä.
”P.S. (- -) Koska huomaan, että sinulla on n.s. nimipäivä sunnuntaina, pyydän saada lausua mitä sydämellisimmät onnitteluni tämän saavutuksen johdosta. Myös muusa lähettää paljon terveisiä.”
”P.S. Minä huomasinkin, että sinä joskus ajattelet minua. Olen siitä mycky paljon iloinen. Minä kyllä – enpä hemmottelekaan Sinua, ennenkuin ensi kirjeessä.”
Saima ja Jake eivät ole kovin usein samassa kaupungissa, joten kirjeissä toistuu kaipauksesta puhuminen.
”Sain kirjeesi keskiviikkoaamuna ja riemastuin siitä niin, että myöhästyin työstäni; senvuoksi, että tahdoin lukea kirjeesi. Toimistossakin olin varsin hajamielinen.”
”Nyt seuraa surullinen uutinen: minä luultavasti en voi tulla Ahtialaan. ””””””””””””””””””””””” (näin paljon kyyneleitä).”
Jake ei viittaa kovin paljon Saiman kirjoitusharrastukseen, mutta ei ole väärässä puhuessaan itsestään muusana. Monien Saiman rakkaudesta kertovien runojen voi nimittäin ajatella saaneen innoituksensa hänen ja Jaken välisestä suhteesta.
”Istuessani uuden vuoden aattona täällä, ajattelin minä – jonkun verran – Sinua. Olisin katsellut Sinun kuvaasi, ellen olisi unohtanut sitä H:kiin. Lentosuukon lähetin, en tiedä tuliko se perille. Toivottavasti olet voinut upeasti ja levännyt nyt, kun minä en ole ollut häiritsemässä. Oletko kirjoittanut runoja? Kirjoita minulle, jos vielä minua muistat!”
Vuoden aikana Jaken kirjeiden sävy muuttuu, vaikka hän puhutteleekin Saimaa edelleen rakkaana.
”Rakas Saima! Koska minulla ei ole aikaa, saat tyytyä tähän raapustukseen, joka osoittaa, että minä vielä muistan Sinua. Kyllä, minulle näyttää tulevan Sinua vähän ikävä.”
Koittaa hetki, jolloin Jaakon ja Saiman täytyy keskustella vakavasti suhteensa laadusta. Senkin he tekevät kirjeenvaihdon avulla. Jaakko on ihailtavalla tavalla sekä suorasanainen että kohtelias:
”Oli hyvä, että kirjoitit näistä asioista, minä toivon myös voivani paremmin tuoda ajatukseni esiin kirjeessä. Kirjeesi johdosta täytyy minun sanoa, että en voi täydellisesti yhtyä ajatuksiisi. Pelkään Sinun loukkaantuvan ja tulevan pahoillesi eräistä asioista, mutta jos tahdot minua ilmaisemaan ajatukseni Sinulle, on parempi, että saat tietää kaikki, ettei välillemme jää mitään hämärää kohtaa. Muistanet, että kerran kieltäydyin käyttämästä sanaa rakkaus. Sinä loukkaannuit siitä kovasti. Olen senvuoksi usein sen jälkeen ajatellut sitä asiaa, mutta en ole päässyt siitä mielipiteestä, jonka silloin Sinulle sanoin, että en ole ollut rakastunut. Syksyllä kuvittelin kyllä sitä, mutta joko ovat tunteeni muuttuneet – ja onko se rakkautta, joka voi muuttua näin pian – tai sitten olen ruvennut ajattelemaan liian tunteettomasti. Minä pidän Sinusta vieläkin kovasti, ja minusta olisi vaikeaa erota Sinusta, mutta en voi sanoa rakastavani, kun en sitä tunnetta itsessäni tunne.”
Tämä kirje on pitkä, monen sivun pituinen, ja siitä välittyy vilpittömyys ja halu olla satuttamatta vastaanottajaa. Sitä voi minusta sanoa rakkauskirjeeksi, vaikka Jaakko ei enää tunnekaan romanttista rakkautta Saimaa kohtaan. Silti hän välittää Saimasta niin paljon, ettei halua käyttäytyä tätä kohtaan kylmästi ja toivoo pysyvänsä Saiman ystävänä.
Ihmiset ovat varmasti osanneet olla toisilleen inhottavia rakkausasioissa ennen nykypäivääkin, mutta nämä kirjeet ovat musta hyvä esimerkki siitä, miten hienovaraisesti ja rehellisesti tunteista voi puhua toisille. Ei ghostaamista, ei pelkkää ”nähty”-merkintää tärkeän viestin jälkeen. Voitaisiinko ottaa Saimasta ja Jakesta mallia?
Saima Harmaja kuoli sairastelun vuoksi vain 24-vuotiaana vuonna 1937. Hän ehti kuitenkin kirjoittaa neljä runokokoelmaa, valmistua ylioppilaaksi, ja tekstiensä perusteella elää vimmaisen, ihmeellisen ja surusta huolimatta kauniin elämän. Suosittelen tutustumaan tämän kirjeenvaihtoon perustuvan kirjan lisäksi esim. Saiman päiväkirjoihin!
Lähteitä:
Kirjeitä Saima Harmajalle. Toim. Päivi Istala. WSOY 2013