Tältä tuntuu olla queer
Tanssin lauantaina täydessä Ääniwallissa ja mun nihkeät käsivarret muksahtelivat muiden kehoja vasten. En muista milloin olisin viimeksi ollut yhtä hiestä märkä. Kun kävin vessassa, oli vaikea saada housuja takaisin jalkaan, kun tekokuitukangas oli niin kosteaa.
Dj soitti pitkän ja hieman monotonisen setin jälkeen Ihmisten edessä, ja kaikki tunnistivat sen biisin introsta alkaen ja lauloivat mukana. Mäkin lauloin, mulla meni kylmät väreet päänahkaa pitkin kun kuulin oman ääneni, aika hidastui, sanoin jokaisen sanan selkeästi ja tarkoitin niitä kaikkia, nostin toppia mahan kohdalta ylös, kohotin kädet, hypin.
Sitä tunnetta ei olisi voinut saada mistään muualta.
Viisi vuotta sitten kirjoitin tänne jotain Prideista ja sanoin, että ”en kuulu mihinkään seksuaalivähemmistöön”.
Vuoden kuluttua aloin ajatella, että ehkä mä kuulunkin. Nyt tää kaikki sekoilu naurattaa mua: miten oon voinut olla niin pihalla itseni kanssa?
Kaksi vuotta sitten kirjoitin kevättalvesta ja siitä, etten uskaltaisi mennä jäälle kävelemään, koska ”mulla on sellainen tunne että jää vavahtelee hiljaa koko ajan ja sulaa arvaamattomista kohdista”. Jatkoin näin:
”Ehkä musta tuntuu, että myös mussa itsessäni on pinnan alla kesää ja kevättä.
Jotain siellä kuoren alla liikahtelee. Yhtenä iltana laitoin veriappelsiineja kulhoon odottamaan aamua, ja seuraavana päivänä ne olivat niin kypsiä, että kuoret lohkeilivat.”
Nyt kun luen näitä lauseita uudestaan, musta tuntuu ihan selvältä, mistä kirjoitin. En vain tajunnut vielä silloin, millaisten mullistusten keskellä mä elin.
”Kuulostaa siltä, että sä elät täällä sellasta täyttä elämää”, äiti sanoi, kun kerroin sille Pride-lauantaista.
Niin elän. Oon nyt puolivälissä ikävuosia 25–30, ja musta tuntuu että nämä ovat täydempiä ja parempia vuosia kuin edelliset viisi vuotta.
Parikymppisenä mä opiskelin ja koin paljon tärkeitä asioita ja pidin hauskaa, mutta olin monta vuotta selittämättömästi ahdistunut. Olin usein huonolla tuulella, olin pessimistinen, pelkäsin hirveästi etten saisi mitään niistä asioista joita toivoin.
Tiesin kyllä joitain syitä ahdistukselle: olin menettänyt mun isän, mulla ei ollut yhtä paljon ystäviä kuin nyt, olin parisuhteessa joka ei toiminut, enkä löytänyt eron jälkeen moneen vuoteen kumppania, vaikka kävin tosi paljon treffeillä.
Yksi ahdistuksen syy, jota en noina vuosina osannut ajatella, oli se etten kuunnellut itseäni. Ajattelin vain, että haluaisin poikaystävän, enkä pysähtynyt miettimään, haluanko todella.
Eräs mun läheinen ystävä kysyi multa joskus vuosia sitten, oonko miettinyt että voisin olla kiinnostunut naisista, ja aloin nauraa ja sanoin että en todellakaan.
Juttelin lauantaina juhlissa yhden entisen työkaverin kanssa siitä, kun meillä oli tapana puhua työhuoneessa kaikenlaisista asioista, esim. homoudesta, ja se mun kaveri oli katsonut mua kun pohdin asiaa ääneen ja se oli ajatellut, että kyllä mä varmaan jossain vaiheessa tajuan.
Oli niin paljon merkkejä, joista olisin voinut ymmärtää jotain, jos olisin miettinyt asiaa pidemmälle: se miten oon aina ollut kiinnostuneempi queer-rakkaustarinoista kuin heteroromansseista, se kun seurasin suoraa lähetystä ja aloin itkeä kun avioliittolaki meni eduskunnassa läpi, se kun kirjoitin teini-ikäisenä runoja mun tyttöihastuksista, se miten oon ajatellut että tytöt vain ovat objektiivisesti paljon hyvännäköisempiä kuin pojat…
”Mun lemppari oli se, kun sä sanoit että haluisit käydä tyttöjen kaa treffeillä, mutta et voi kun sä oot hetero”, mun ystävä sanoi lauantaina kun juteltiin aiheesta, ja mua nauratti.
Luulin että seksuaalisuus on yksiselitteinen ja muuttumaton asia, jonka kaikki tunnistavat itsessään viimeistään teini-ikäisinä. Aloin ymmärtää että se voisi olla jotain muutakin, kun muutama vuosi sitten ihastuin yhteen mun kaveriin ja näin unen, jossa kaksi tyttöä pussailee parvekkeella ja putoaa sieltä alas. (Näin myös jotain muita unia, mutta ei niistä sen enempää…)
Taneli Viljanen kirjoittaa esseessään ”Nestemäinen sukupuoli: eli kuinka tulla siksi, mitä ei vielä ole” (kokoelmasta Säihkyvät utopiat, S&S 2022) sukupuolikokemuksesta, joka on jatkuva prosessi, alati liikkeessä ja liukuva.
Esseessä sukupuolta kuvataan ajatuskokeena puutarhasta, joka sulattaa kaksi hahmoa (tulkitsen niiden tarkoittavan binäärisiä sukupuolia) itseensä ja synnyttää niistä jotain ennennäkemätöntä:
”Puutarhan fuksiat, lilat, turkoosit, liekinväriset, purppuraiset kukat kietovat hahmot sisäänsä, kietoutuvat niihin, kasvavat niiden sisään, niistä ulos, niiden lomiin, niiden ihojen pinnalle, kaikkien pintojen alle, ne kutovat hahmot osaksi itseään ja kutoutuvat osaksi hahmoja, kuinka ihmeellistä liplattavaa kukkaihoa;
(– –)
ja jokin minä kulkee puutarhan halki ja tulee ulos joksikin toiseksi minäksi muuttuneena.
Olla queer on olla enemmän kuin yksi.”
Voisin kuvata mun omaakin prosessia juuri tällä tavalla, ihmeellisessä puutarhassa kulkemisena. Oon ollut koko ajan sama, oon sisältänyt kaikki ne kerrokset jotka ovat mun kokemuksessa nyt läsnä, en vain herännyt huomaamaan niitä ennen kuin aika oli kypsä.
Aika oli tietysti kypsä tällaisille syvästä unesta heräämisille myös sillä tavalla, että 2020-luvulla on epäilemättä paljon helpompaa olla homo kuin vaikka 15 vuotta sitten. Oon pohtinut tämän prosessin aikana, onko mussa sisäistettyä homofobiaa, ja se on hävettänyt mua vähän, vaikka ei ole mikään ihme jos on.
Oon nuoresta asti kokenut tarvetta kulkea normeja vastaan ja osoittaa, etten välitä muiden mielipiteistä, mutta on ollut silti vaikea kasvaa omaksi itsekseen tällaisessa heteroseksuaalisuuden kyllästämässä ympäristössä. Normit syntyvät esim. siitä, että mun nuoruudessa ei ollut juuri mitään lesborepresentaatiota missään kirjoissa tai elokuvissa (tein kyllä parhaani löytääkseni sellaisia nuortenkirjoja…) tai siitä, että multa on aina kyselty, onko mulla poikaystävää, tai siitä, kun yläkoulun terkan ope sanoi, että se olisi pettynyt, jos sen lapsi kertoisi olevansa homo.
Julistin teininä, etten menisi kenenkään miehen kanssa naimisiin ennen kuin sukupuolineutraali avioliittolaki olisi voimassa. Lopulta se meni läpi kauan ennen kuin ehdin ajatella mitään naimisiinmenoa – ja nyt sitten, no…
Mulla ei ole ”näin tulin kaapista” -tarinaa, kerroin vain ihmisille, että mulla on muuten nyt tyttöystävä. Se on onnekasta.
Kun kävelin entisen kumppanini kanssa käsi kädessä, en koskaan kokenut mitään huutelua enkä pitkiä katseita, eikä kukaan tuttu sanonut mitään ikävää.
En edes tunne kuuluvani mihinkään vähemmistöön, kun mun ystäväpiirissä heterot ovat se vähemmistö.
Kun aloin deittailla naisia, mietin että pitääkö mun ryhtyä aktivistiksi ja taistella oikeuksieni puolesta. Voi olla että teen joskus sitäkin, mutta eniten kiinnostaa nyt vain elää tätä pientä elämää ja olla kiitollinen kaikille edellisille sukupolville heidän tekemästään merkittävästä työstä.
Monille ”myöhäisheränneille” samaa sukupuolta olevan kanssa seurusteleminen on mullistavaa ja aivan ennenkokematonta, ainakin niiden tiktok-videoiden perusteella joita algoritmi alkoi jossain vaiheessa syöttää mulle. Musta tuntuu tavallaan samalta, ja tavallaan ei.
Ensinnäkään en halua laittaa itseäni mihinkään lokeroon, koska sukupuoli ja tietystä sukupuolesta viehättyminen ovat kaikkea muuta kuin mustavalkoisia asioita. Ei se miesten tapaileminenkaan nyt niiiin kamalaa ollut, enkä voi sanoa että kaikki aiemmin kokemani tunteet olisivat olleet täysin epäaitoja. Toiseksi musta tuntuu, että kaikki mitä on tapahtunut on ollut tosi luonnollista ja luontevaa, ei outoa tai ihan uutta tai kovin erilaista kuin aiemmat kokemukset.
Pidän siitä ettei mun tarvitse enää haluta miesten huomiota ja siitä, mitä se on tehnyt mun tyylille, pukeutumiselle ja energialle, jota välitän. Pidän siitä että treffit naisten kanssa sisältävät galleriakäyntejä ja keskusteluja välitiloista ja herttaisia lahjoja ja ihan vain sitä että naiset (ne kenestä kiinnostun) ovat tuhat kertaa kuumempia kuin kukaan mies kenet oon tavannut.
Pidän siitä että ystävyyksissä on nyt hyvä vaihe menossa, ja tapaan usein uusia ihmisiä juhlissa ja saatan viehättyä erilaisista asioista, esim. läsnäolosta, kuuntelemisesta tai siitä miten joku pyörittelee ranteitaan tanssiessa, enkä ensisijaisesti sukupuolesta.
Viime vuonna en päässyt ollenkaan Prideille, koska olin kipeänä, mutta tänä vuonna oon ottanut vahingon takaisin ja mennyt sekä Tampere- että Helsinki-Prideen.
Molemmissa oli tosi tosi hauskaa.
Pari viikkoa sitten Tampereella kulkue oli juuri sopivan kokoinen ja kävely helteisen keskustan kesti puoli tuntia, ei sen enempää. Oli kivaa istua puistossa ja jutella kaverin kavereiden kanssa ja tanssia illalla Yo-talolla ja sen jälkeen jonkin korkean mäen päällä reiveissä. Juostiin heti reiveihin saavuttuamme mäki alas kohti järveä, riisuttiin kaikki vaatteet pientareelle ja mentiin uimaan.
Lauantaina Helsingissä sade kasteli meidät viitoista ja sateenvarjoista huolimatta Espan ja Kaivopuiston välillä. Pysähdyttiin välillä kulkueessa katsomaan toisiamme ja naurettiin sille miltä näytettiin hiukset vettä valuvina, sadetakit liimautuneina ihoon ja pisaroita tippuvat huput päässä.
Mentiin heti kulkueen jälkeen kotiin kuivattelemaan ja vaihtamaan vaatteet. Mä söin tulista tomaattikeittoa, join lasin valkkaria, nukuin päikkärit ja lähdin välietapille Kallioon kaverin luokse. Olin siellä pari tuntia ja nousin pöydästä ylös siinä vaiheessa, kun sade lakkasi hetkeksi, pyöräilin kovaa vauhtia Vallilaan ja pääsin Ääniwalliin sisään juuri ennen kuin alkoi sataa uudestaan.
Tanssittiin tosi pitkään sekä sisällä että ulkona, lähdettiin kun tuli nälkä, mentiin Mäkkärin kautta mattolaiturille syömään ja istuskelemaan.
Ajattelin että tässä parin vuoden sisällä oon kokenut enemmän kokonaisia tunteita kuin aiemmin. Rakastuminen oli suurta ja yllättävää, ja eroaminen edellisestä parisuhteesta oli sellaista että mikään ei ole satuttanut mua vielä yhtä paljon, mutta jotenkin nämä tunteet yhdessä täydentävät toisiaan sillä tavalla, että kaiken sen kokeminen on ollut kaunista.
Muutama viikko sitten olin mun kaverin synttäreillä Käpylässä, ja me piirrettiin katuun talon eteen ruutuhyppelyruudukko, jota pitkin etenemällä löysi juhliin.
Oli hauskaa katsella kun ohikulkijatkin pysähtyivät ruudukon nähdessään ja jäivät siihen hyppimään.
Yksi ruuduista ei ollutkaan neliönmuotoinen vaan pyöreä. Kuuntelin parin ohikulkijan keskustelua, kun olin lähdössä ja avasin mun pyörän lukkoa.
”Mitä tossa kaarevassa pitää tehä?” toinen niistä pohti seisoessaan yhdellä jalalla.
Olimme miettineet sitä itsekin aiemmin, kun olimme kyykyssä maassa ja piirsimme sitä ruutua.
Päätimme, että sen voi itse päättää, siinä voi tehdä ihan mitä vaan.
