Kangastus 38:sta ja oman elämän kangastuksista

”Kun Thune ui rantaan ja kapusi vaivalloisesti kalliolle, hän näki pienen mustan pisteen Söderskäristä itään.

Hän ei ajatellut sitä sen enempää, vaan asettautui halkeamaan ja makasi sitten siinä alastomana ja antoi auringon kuivattaa laihan punakirjavan vartalonsa. Mustamuurahainen eteni hitaasti hänen vasemman nilkkansa yli. Kylmän veden yhä kutistama elin lepäsi oikeassa nivustaipeessa. Aurinko ahmaisi äsken kovin kylmät vesipisarat vatsalta ja rintakehältä, hiki alkoi taas tihkua.

Kun hän hetken päästä vilkaisi, piste ei enää ollut piste vaan soutuvene joka lähestyi Söderskärin saarirykelmää. (- -) Hän ujosteli alastomuuttaan ja veti nopeasti alushousut ja housut jalkaan. (- -)

Kului viisi tai kymmenen minuuttia, hän ei kuullut airojen loisketta, soutaja oli käsitellyt venettään taitavasti, Thune havahtui vasta kun kuuli äänen:

Päivää.”

Kjell Westön Kangastus 38 -romaanissa kangastuksista tulee motiivi, joka toistuu päähenkilöiden elämissä monin eri tavoin. Yksi kangastuksista on soutajanainen, jonka kanssa asianajaja Claes Thune keskustelee lyhyen hetken ajan saaristossa ja joka tuntuu jälkeenpäin ajateltuna epätodelliselta. Muut kangastukset ovat esimerkiksi konkreettisia, tienpinnassa häilyviä kuvia, tai menneisyydestä tuttuja ihmisiä, jotka palaavat nykyhetkeen kuin haamut ja panevat sen sekaisin.

Pintatasoltaan kirja on 1930-luvun Helsinkiin sijoittuva ajankuvaus, jonka kerronta alkaa Claes Thunen sihteerin Matilda Wiikin katoamisesta. Elokuusta 1938 siirrytään taaksepäin maaliskuuhun, ja aletaan selvittää katoamiseen johtaneita syitä. Thune epäilee, että salaperäisellä rouva Wiikillä täytyy olla vähintään yksi suuri salaisuus, mutta ei vielä tiedä, kuinka monella tavalla tämän piilottelemat asiat liittyvät hänen omaan elämäänsä. Romaanissa käsitellään seksuualista hyväksikäyttöä, mielenterveysongelmia ja vuoden 1938 poliittista ilmapiiriä: toiveikas kuva tulevaisuudesta on lopulta sekin vain kangastus, ja nykyhetkessä voi jo aistia sotavuosien myrskyn nousemista.

Romaanin lukemisen jälkeen olin aika vaikuttunut erityisesti 1930-luvun herättämisestä henkiin (eri aikakausien kuvaus onkin yleensä Westön teoksissa parasta), mutta myös juuri tästä kangastusmotiivista. Se tuntuu sisältävän jotain sellaista, jota olen itsekin usein miettinyt, mutta en ole täysin saanut ajatuksesta kiinni. 

Tiedättekö sellaiset hetket elämässä, kun olette luulleet nähneenne joitain merkkejä tulevaisuudesta? Kun jokin tapahtuma on tuntunut niin merkitykselliseltä, että olette ajatelleet sen tarkoittavan jotain suurta? Ja sitten ei olekaan tapahtunut mitään. Alunperin isolta vaikuttanut asia onkin ollut ihan mitätön. Mulle tulee mieleen tällaisista jutuista muutama esimerkki:

Joskus saattaa tavata jonkun ihmisen, joka vaikuttaa todella ihanalta. Heti kun sen näkee, ajattelee että haluaisin olla tuon ystävä/tyttöystävä/rakastaja, mutta sitten sen ihmisen kanssa jutteleekin vain lyhyesti jossain bileissä eikä näe sitä enää koskaan. Ei uskalla pyytää sitä kaveriksi ja laittaa viestiä, eikä tapaa sitä enää missään. Silti miettii sitä aina välillä, katselee sen ig-kuvia ja kuvittelee keskusteluja sen kanssa. Jossain vaiheessa se ihminen hautautuu muiden kohtaamisten alle, mutta vielä vuosienkin päästä saattaa miettiä, että mitä olisi tapahtunut jos olisi ollut rohkeampi silloin ensimmäisellä kerralla. Vai oliko sillä mitään merkitystä? Olisiko se tyyppi ollut todellisuudessa yhtä kiva kuin mielikuvissa?

Toinen, traagisempi tarina: Ystäväni kaveri kuoli nuorena autokolarissa. Vain noin puoli tuntia ennen onnettomuuden tapahtumista ystäväni mies oli sattumalta ajanut tätä ihmistä vastaan (vielä eri paikkakunnalla kuin missä asui) ja tunnistanut tämän auton, mutta ei ollut moikannut saati pysähtynyt. Ystäväni mies oli todennäköisesti viimeinen tuttu, joka näki ystäväni kaverin elossa. Hän ei olisi voinut tehdä mitään toisin eikä estää onnettomuutta. Kohtaamisella ei tunnu olevan mitään merkitystä. Kolari olisi varmaan sattunut, vaikka he eivät olisi ajaneet samalla tiellä eri suuntiin, mutta surullisessa tarinassa mikään yksityiskohta ei tunnu merkityksettömältä. Sitä tuntuu vaikealta selittää sillä tavalla, että välillä tuttuja ihmisiä vain kohtaa odottamattomissa paikoissa – ja hetken kuluttua heitä ei enää ole.

Vielä kolmas esimerkki: Lukiossa en oikein tiennyt, mitä haluaisin opiskella tai tehdä työkseni. Abikeväänä hain opiskelemaan kirjallisuutta, koska se kuulosti kivalta, vaikka en ottanut yhtään selvää, millaista sen opiskelu olisi. Ajattelin, että voisin sitten hakea johonkin muualle seuraavana vuonna, koska en silloin luottanut omiin kykyihini tarpeeksi. Yllätyksekseni pääsinkin ensiyrittämällä sisään. Unohdin hetkeksi haaveet matikan tai psykan opiskelusta ja olin iloinen yliopistopaikasta. Vasta pari vuotta myöhemmin aloin uudestaan pohtia, mitä kaikkia mahdollisuuksia minulla olisi ollut. Vaikka tunnen olevani oikeassa paikassa, muut valinnat eivät olisi välttämättä olleet yhtään huonompia. Psykologiaan ja matikkaan liittyvät urat välkkyvät edelleen mielessäni vaihtoehtoisina elämänpolkuina: jos kovasti haluaisin, voisin vielä siirtyä niiden pariin, mutta käytännössä olen kuitenkin sulkenut ne pois.

Mitä kaikkea elämässäni olisi, jos opiskelisinkin nyt maisterivaiheessa vaikka psykologiksi? Minulla ei olisi näitä tämänhetkisiä kavereita, mutta olisiko joitain muita yhtä kivoja ja samanhenkisiä? Olisiko minulla erilaiset arvot? Oliko oikea ratkaisu laittaa näin iso päätös kohtalon käsiin vai olisiko pitänyt pohtia enemmän itse?

En usko siihen, että ihan jokaisella asialla olisi elämässä jokin merkitys, mutta näitä juttuja on välillä kiva pohtia. Oletteko te miettineet koskaan tällaisia tapauksia? Onko teidän elämässä ollut joitain kangastuksia?