Ajatuksia terapiasta ja rakkaudesta, osa 1
Kun kävin keväällä terapiassa, mun terapeutti aloitti yleensä keskustelun kysymällä: ”Millanen fiilis tänään on?”
Jos nyt esittäisin tämän saman kysymyksen itselleni, voisin vastata, että… ihan hyvä. Oon ollut viime aikoina aika onnellinen. Pari päivää sitten mua tosin itketti vähän kun tulin kotiin, ja vaikka voisin sanoa nyt, että se johtui väsymyksestä ja pms:stä, tiedän ettei se oikeastaan ole totta, ainakaan kokonaan. En ehkä halua avata sitä ahdistusmöykkyä tässä enempää, mutta voin sanoa, että välillä erilaiset ihmissuhteet ärsyttävät niin paljon, että tuntuisi ihan hyvältä vaihtoehdolta muuttaa johonkin erämajaan, syödä siellä sipsejä ja kuolla yksin sitten, kun yksipuolinen ruokavalio on kuihduttanut kehon loppuun.
Haluaisin tässä (ja seuraavassa) postauksessa kertoa vähän siitä, mitä kaikkea oon käsitellyt omassa mielessäni ja terapiassa tämän kevään aikana. Ne uudenlaiset ajatukset ja vanhoista ajatusmalleista luopuminen ovat tuntuneet niin merkittäviltä muutoksilta, että olisi sääli pitää ne pelkästään itselläni. Toisaalta en ole varma, kuinka yksityiskohtaisesti on viisasta kirjoittaa näin henkilökohtaisista asioista. No, ehkä se, millä tavalla haluan tästä kaikesta kertoa, selviää tämän tekstin kirjoittamisen aikana.
Voisin aloittaa kuvaamalla sitä, mistä lähdin ja mihin oon päätynyt.
Ensimmäisellä terapiakerralla mua alkoi melkein heti itkettää. Kerroin lyhyesti mun elämäntarinan, en tosin vielä ihan kaikkia asioita, joita myöhemmin halusin käsitellä. Terapeutin työ muistuttaa ehkä vähän jännitysromaanin (tai jonkun pitkästyttävän autofiktiivisen teoksen) lukemista: kokonaiskuva selviää vähä vähältä, kun uusia vihjeitä paljastuu, ja kertoja voi olla jokseenkin epäjohdonmukainen tai epäluotettava.
Viimeisellä kerralla (näitä istuntoja oli siis yhteensä kahdeksan) nähtiin terapeutin kanssa ensimmäistä kertaa samassa tilassa. Mulla oli rauhallinen ja luottavainen olo, kun istuin siellä vastaanottohuoneen sohvalla ja leyhyttelin mun silkkipaitaa vähän hikisenä. Juteltiin siitä, mitä kaikkea olin oppinut terapiaprosessista ja millä fiiliksellä jatkaisin eteenpäin. Terapeutti sanoi, että sen mielestä musta huokui jonkinlaista syvää rauhaa, joka oli selvästi lisääntynyt kevään aikana.
Siltä mustakin tuntuu. Oon merkittävästi vähemmän ahdistunut, kuin esimerkiksi viime syksynä. Siihen on terapian lisäksi monia muitakin syitä, kuten se että elämän mannerlaatat ovat liikahtaneet nyt ihan kunnolla toiseen asentoon: oon valmistunut ja saanut töitä, ja mulla on enemmän aikaa kirjoittaa. Oon selvinnyt siitä hankalasta opiskeluaikojen ja sitä seuraavan ajanjakson välisestä siirtymästä oikein hyvin, kaikki on järjestynyt.
Luulen että en kuitenkaan olisi mun mielenterveyden kanssa tässä pisteessä, jos en olisi saanut asioiden käsittelemiseen ulkopuolista apua. Venkoilin sen terapian aloittamisen suhteen tosi pitkään, ennen kuin uskalsin laittaa ig:stä löytämälleni terapeutille viestiä. Mietin esimerkiksi sitä, miten saisin maksettua ne kalliit käynnit itse.
On kuitenkin käynyt ilmi, että valmistumisen jälkeen töistä saa rahaa niin paljon, että voi ostaa myös tällaisia ”ylimääräisiä” asioita. Lopulta ne kahdeksan terapiakäyntiä maksoivat yhteensä 720 euroa, eli vähemmän kuin mun yhden kuukauden vuokra. Enpä keksi juuri mitään muuta, mihin laittaisin mieluummin seitsemän hunttia. Sillä voisi tietysti saada suunnilleen sata lasia skumppaa jostain keskihintaisesta baarista, eli suunnilleen vuodeksi skumppaa. Sekin olisi ollut ihan hyvä valinta, mutta oon kuitenkin tyytyväinen siihen, että valitsin käyttää ne rahat näin.
Mistä kaikesta mä sitten puhuin siellä terapiassa?
Kahdeksan istunnon aikana ehtii käsitellä yllättävän paljon asioita. Mulla ei ole mitään valtavia, ahdistavan hankalia lapsuustraumoja tai mitään muutakaan, mitä pitäisi käydä läpi vuosikausia. Halusin enimmäkseen käsitellä mun nykyistä elämäntilannetta ja kaikkia niitä mun perheessä ja lähisuvussa tapahtuneita asioita, joiden takia tai ansiosta mä oon olemassa ja oon juuri tässä, missä nyt oon.
Puhuin myös paljon deittailuun liittyvästä ahdistuksesta. Siitä se koko vyyhti oikeastaan lähti aukenemaan, vaikka tajusin prosessin aikana, että ahdistuksen taustalla on jotain paljon isompaa kuin pieni pettymys siitä, kun joku ei vastaa tinderissä mun viesteihin.
En tiedä onko asia oikeasti näin, mutta musta tuntuu, että monet huomaavat tarvitsevansa apua jonkin yksittäiseltä vaikuttavan ongelman tai tapahtuman takia, mutta huomaavat sitten terapiassa, että siihen yhteen asiaan kytkeytyykin monia muita juttuja. Mulla se ahdistuksen syvin olemus kiteytyi juuri rakkauselämään liittyviin ajatuksiin ja tunteisiin. Kerroin siis paljon ihan konkreettisista tapahtumista, ja käsittelin sitä, mitä tunteita ne herättivät ja miten niiden tunteiden kanssa voisi olla.
Aion kertoa myös siitä, millaisia oivalluksia ja konkreettisia uusia ajatuksia oon saanut terapiassa. Tästä postauksesta tulee kuitenkin muuten liian pitkä, eli kirjoitan niistä lisää seuraavalla kerralla <3