Ärsyttää, naurattaa, turhauttaa, itkettää
Viime viikonloppuna muutama kaveri oli mun luona ja huomasin vasta kun ne lähtivät, että mun ripsarit oli levinneet silmien alle. Ei siksi että olisi itkettänyt vaan siksi että oli niin hauskaa, nauroin monta kertaa niin että silmissä sumeni ja näin muut istumassa sohvalla sellaisen kirkkaan ja heittelehtivän kalvon läpi.
Alkuviikosta mun posket nyki monta kertaa maskin alla kun muistin jotain hassua mitä joku oli sanonut.
Mietin esim. sitä, kun kerroin muille, millä tavalla olin vastannut yhden meidän yhteisen tutun tinder-viestiin. En ollut kertonut sitä kellekään aiemmin, koska se nolotti mua niin paljon, mutta yhtäkkiä vain sanoin sen kun asia tuli puheeksi. Kun muut nauroivat ja sanoivat, että se oli oikeasti ihan hyvä vastaus, tuli sellainen olo että pitäisi enemmän vain sanoa kaikkea miettimättä etukäteen, oliko se todella hauskaa.
Mietin myös, miksi oli niin hyvä ja onnellinen olo koko sen illan ja vielä monta päivää sen jälkeenkin. No totta kai mä oon tyytyväinen ja hyvällä tuulella, kun voin juoda morning glory -nimistä viiniä ja kastaa paprikasuikaleita ja poppareita dippiin ja selittää, millainen hymynkare mun parin vuoden takaisella ihastuksella on yhdessä sen profiilikuvassa ja näyttää sen kuvan muille, ja sitten voin antaa niiden kuittailla siitä mulle.
Mutta se ei ole pelkästään sitä, että on hauskaa. Jotenkin parhaassa mahdollisessa seurassa musta tuntuu siltä, että en ainoastaan ole oma itseni, vaan että löydän itseni, näen itseni sellaisessa valossa joka korostaa sitä mitä parhaimmillani oon ja saavun siihen paikkaan itsessäni jossa on turvallista ja kivaa.
Kun kävin viininjuonnin välissä vessassa ja katsoin itseäni peilistä, näin farkkuhaalarit, silkkipaidan ja villatakin (kaikki uffilta), hieman varisseen ripsarin ja kuumottavat posket ja ajattelin, että onpa ihanaa kun tuolta peilikaapista katsoo mua tuollainen iloisen näköinen tyyppi.
Aina siihen ei tarvita hyvää seuraa; itsensä voi löytää myös silloin, kun on yksin.
Tänä aamuna mietin, että sitä mun pitäisi todellakin tehdä enemmän, sellaisia asioita siis jotka saavat mut muistamaan, millainen oikeasti olen.
Kävin yhtenä päivänä pitkästä aikaa treffeillä ja sen jälkeen oli pari päivää tympeä olo. Se fiilis ei johtunut siitä tyypistä, vaan siitä että musta tuntui vain niin turhautuneelta ja väsyneeltä. Olin taas kerran mennyt kaljalle sellaisen henkilön kanssa, joka vaikutti kivalta, mutta ei livenä herättänyt mussa mitään tunteita. (Ja luulen että se oli molemminpuolista, en halua nyt mitään pahaa sille tyypille, joka olisi varmasti jollekin toiselle oikein sopiva.)
Tehääks sellanen koronahalaus, kysyin kun erkaannuttiin risteyksessä ja mua palelsi. En tiedä itsekään mitä tarkoitin sillä, mutta me halattiin ihan tavallisesti, mä menin bussilla pari pysäkkiä kotiin ja ajattelin rappukäytävässä, että vitsi miten haluaisin vain tehdä nyt jonkun kanssa ruokaa, enkä käydä tyhjänpäiväisillä treffeillä.
Seuraavana päivänä unarilounaalla puhuin siitä mun kaverille ja sanoin, että tää deittailu on nyt ollut vähän raskasta ja hämmästyin, kun mulla nousi pala kurkkuun. Näköjään on tunteet vähän pinnassa, kun otan tällaiset asiat näin raskaasti.
Välillä kun sellainen ankeuden kehä lähtee pyörimään, mun on vaikea hypätä siitä pois ja tehdä jotain, josta tulisi oikeasti hyvä mieli. Sen sijaan että yrittäisin keskittyä johonkin muuhun, mä keskityn juuri siihen mikä tuntuu kaikkein pahimmalta, selaan instaa ja tulen kateelliseksi tuntemattomien ihmisten puoliksi lavastetuista kuvista, en lue yhtään kirjoja enkä muutenkaan kaada päähäni mitään uusia ajatuksia, vaan vietän vain aikaa niiden samojen, jo monta kertaa turmeltuneiksi todettujen ajatuskulkujen kanssa.
Kun tarpeeksi monta kertaa ajattelee jotain ikävää itsestään, aivot oppivat sen hermoratojen reitin, eivätkä ajatuksia kuljettavat impulssit osaa enää kulkea mitään muuta tietä. Siksi yritän päästä sellaisista mietteistä nopeasti eroon ja tehdä jotain, joka saa mut unohtamaan arkiset ongelmat.
Tänään kun heräsin, päätin että tästä lauantaista en halua tehdä mitään itsesäälipäivää.
Suunnittelin kaikkea kivaa tekemistä, joka pitäisi mut kiireisenä. (Ajattelen välillä sitä sanontaa, että toimettomat kädet tarttuvat herkemmin pahantekoon, ja sovellan sitä omiin epätoivoon taipuvaisiin aivoihini.)
Söin aamupalaa pisteestä-pisteeseen -kirjan kanssa ja kuuntelin samalla äänikirjaa. Naoise Dolanin Jänniä aikoja muistuttaa aika paljon Sally Rooneyn kirjoja, mutta siitä huolimatta tai sen takia tykkään siitä. Päähenkilö on juuri sellainen johon on hyvä samastua: hieman epävarma mutta kuitenkin omanarvontuntoinen ja fiksu ja terävä.
Äsken avasin oven lähetille, joka toi mulle puuttuvat nastat ja ristikko-osan lundian hyllyyn. Nyt pääsen vihdoin kasaamaan sen loppuun ja voin asetella kaikki kirjat siihen. Mun sormia polttelee, kun kirjoitan tätä postausta, en malttaisi odottaa enää sitä että pääsen laittamaan hyllyt paikalleen.
Kohta mulle tulee myös kauppakassitilaus, joka sisältää aineksia esim. soijarouhepasteijoihin ja suppilovahverokastikkeeseen. Kirjahyllyjuttujen jälkeen aion siis siirtyä seisomaan hellan ääressä.
Pari tuntia sitten, kun join kahvia, pitelin kynää pisteen nro 565 kohdalla ja yritin etsiä pistettä nro 566, tunsin että yhtäkkiä oli paljon vaivattomampi hengittää kuin eilen. Se johtui sekä rintsikoiden poissaolosta että siitä, että olin taas hetkeksi löytänyt itseni, olin päässyt siihen mun mukavuusalueen keskipisteeseen, jossa elämä on kaikkein parasta.
Samanlainen olo tuli silloin, kun istuin sohvalle läppärin kanssa, aloin kirjoittaa ja lähetin samalla whatsapp-viestejä co-starin päivän lauseista ja kuuntelin Warhausia.
Illalla kävelen Keskuspuiston läpi pasteijoita ja pari kaljaa kangaskassissa ja menen istumaan kavereiden kanssa yhden meistä sängylle. Tänään tuntuu siltä, että oon päässyt yli siitä parin päivän takaisesta tympeydestä, eikä mun silmiä ehkä kirvele eivätkä ne sumennu, paitsi silloin kun naurattaa niin paljon, että viiniä on vaarassa läikkyä päiväpeitolle.
Toivon että osaisin jatkossa hengata enemmän itseni, rakkaiden ihmisten ja tuoreiden ja hyvää tekevien ajatusten kanssa. Tiedän nimittäin, että silloin kun musta tuntuu luontevalta ja innostuneelta, mun kanssa on tosi kiva olla, ja mun on kiva olla itseni kanssa.