Asioita, jotka ovat varmoja
Teen gradua Iida Rauman romaanista Seksistä ja matematiikasta (Gummerus 2015). Teoksessa käsitellään paljon ennustamattomien ja arvaamattomien asioiden tapahtumista ja sitä, mihin ylipäätään pystyy luottamaan. Yksi romaanin keskeisistä henkilöhahmoista pohtii asiaa näin:
Ookko nää muute koskaan tullu aatelleeksi, että induktiosta käytetään aina esimerkkinä auringon nousemista? Että koska se on noussu ennenki, me oletettaan, että se nousee myös jatkossa. Mutta sehän on iha älytöntä, jos assuu pohojosessa. Mää en oo nähäny aurinkoa monneen viikkoon, että tervetulua vaa Suomeen.
Viime viikolla, kun hengailin enimmäkseen yksin kotona ja yritin kirjoittaa gradua, vaikka ajatukset harhailivat muualla, mietin usein odottamattomien tapahtumien logiikkaa. Poikkeustila on osoittanut, että se että pitää joitakin asioita varmoina, on suurimmaksi osaksi luottamista. Oikeasti juuri mikään ei ole niin varmaa, että sen tapahtuman voisi sanoa olevan sataprosenttisen todennäköinen.
Ilman varmuutta tai siihen uskomista on kuitenkin hankalaa elää. Tässä siis muutamia asioita, jotka tuntuvat nyt sellaisilta, että vaikka kaikki muu otettaisiin multa pois, nämä jäisivät silti varmasti jäljelle:
Kohta kaikki alkaa kukkia, puistojen nurmi muuttuu keltaisesta vihreäksi ja Haagan alppiruusupuiston pensaat alkavat heräillä. Kolmen kuukauden kuluttua voin kulkea niiden alta, nousta näköalapaikalle ja kuunnella, miten lehdet kahisevat metsässä.
Päivä ja yö ovat nyt yhtä pitkiä, ja valoisa aika ahmii pimeää juhannukseen asti. Ei haittaa vaikka en nukkuisi kovin hyvin, koska nyt en enää koe samanlaista käpertymisväsymystä kuin syksyllä.
Jonain päivänä, todennäköisesti seuraavan puolen vuoden kuluessa, saan gradun valmiiksi, teen loput tentit ja valmistun maisteriksi. Hankin jonkun uuden mekon (elinikäisen, kestävän ja ekologisen), esim. Nokoselta ja pidän syksyllä juhlat, joihin kutsun kaikki, joihin oon tutustunut viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Kesällä haen mun pyörän äidin luota tänne, teen päiväretkiä läheisiin paikkoihin, jotka tuntuvat kaukaisilta ja menen mereen uimaan. Ja ehkä järveenkin ja ehkä myös alasti. Syön raparperivispipuuroa ja tuoreita vadelmia ja persikoita.
Tällä viikolla teen kävelyitä parin ystävän kanssa ja toivon, että mun oikean jalan kantapäätä vaivaava outo kipu hellittäisi. Ehkä me voidaan kävellä vaikka kaksisataa metriä ja istua loppuaika penkillä tai kalliolla.
Jonain päivänä, uskoakseni viimeistään syksyllä, menen taas töihin, herään ärsyyntyneenä kuudelta ja juon kahvin niin kiireellä että tulee vähän huono olo. Ehkä muistan kuitenkin silloin tämän ajan, kun töitä ei juurikaan ollut.
Join lauantaina yhden brooklynin kaljan, ja se ensimmäinen siemaus orange pale alea vei mut heti jonnekin muualle, sellaiseen tilanteeseen jossa kävelen baaritiskiltä tanssimaan, ajattelen miten hyvältä näytän juuri niissä tiukoissa farkuissa ja pyydän saada maistaa mun kaverin gt:tä. Jonain iltana me mennään taas Kallioon ja kävellään mäkkärin kautta kotiin.
Ja en tiedä tapahtuuko se tänä kesänä, mutta joskus me vielä mennään festareille ja keikoille, ostetaan liput paria viikkoa tai kuukautta aiemmin (”ostitsä ne nyt?” ”okei mäkin ostan”) ja sitten odotetaan sitä iltaa sellaisina päivinä, kun mitään muuta odotettavaa ei tunnu olevan.
Viimeistään ensi vuonna muutan täältä Krunasta toiseen kämppään, joka on toivottavasti suunnilleen viisi tai kymmenen neliötä isompi kuin tämänhetkinen asunto ja sijaitsee jossain Länsi-Helsingissä sporapysäkkien lähellä.
Seuraavaan kotiin hankin vinyylisoittimen, lisää julisteita Ateneumista ja parisängyn.
Huomenna meillä on livejoogatunti etänä. Näen mun kaverit vilkuttamassa omista pienistä asunnoistaan, trikoot päällä ja hiukset yhtä sotkuisesti kiinni kuin mullakin. Seison matolla jalat yhdessä, laitan silmät kiinni, kohotan kädet ylös, hengitän sisään. Sukellan sinne turvallisimpaan ja kauneimpaan paikkaan jonka tiedän.
<3 Maria