Elämälle kiitos
Olin pari viikkoa sitten kirjoitusretriitillä, jossa oli tosi ihania tyyppejä. Koska siellä oli kaksi muusikkoa (joista toinen on mun kaveri ja toinen yksi melko tunnettu artisti, jonka keikoilla oon joskus ollut), yhtenä iltana oli minikonsertti, jossa molemmat esittivät muutaman biisin.
Viimeinen kappale oli Toivelaulukirjasta. En ollut kuullut sitä aiemmin, ainakaan niin että olisin tietoisesti kuunnellut sanoituksia. Siellä kodikkaassa olkkarissa, vähän epävireisellä pianolla ja duettona esitettynä se laulu meni mulla luihin ja ytimiin niin lujaa, että liikutuin näiden sanojen kohdalla:
Elämälle kiitos, sain siltä paljon
se sydämen antoi, joka ilosta takoo,
kun kasvavan huomaan ihmisten taidon,
kun pahasta irti näen hyvän ja aidon,
kun silmies syvää kirkkautta katson.
Kauneinta siinä biisissä oli mun mielestä se, että ne samat sanat, elämälle kiitos, sain siltä paljon, toistuivat jokaisen säkeistön alussa yhteensä seitsemän kertaa. Lyriikoissa kuvataan surua ja iloa, vaikeuksia ja mieletöntä onnea rinnakkain.
Oon tuntenut tässä parin viikon sisällä kaikenlaisia tunteita, mutta oon toistellut usein mielessäni sanoja kiitoskiitoskiitos. On ollut niin ihanaa.
Viikko sitten mentiin mun kaverin kanssa Sompasaunalle, jossa me uitiin monta kertaa ja saunottiin. Merivesi on nyt lämmennyt juuri sopivaksi, se viilentää, mutta ei tunnu liian karaisevalta. Sompiksella on hyvä ja vapauttava ilmapiiri ja siihen että saunasta voi nähdä Korkeasaareen, Skattalle ja Tervasaareen, ei ehkä koskaan totu. Juotiin yksi saunakalja, kun kuivateltiin lavapinojen päällä ja valeltiin itsemme aurinkorasvalla.
Sen jälkeen ilta eskaloitui vähän. Pyöräiltiin Teurastamolle ja syötiin Jädelinön jätskit – vegaaninen nutella ja pistaasi oli niin hyvää, että tuntui siltä että kuolen – ja siirryttiin toiselle terassille, josta sai drinkkejä. Join rapaperi-gt:n ja sen jälkeen toisessa paikassa roseeskumppaa. Syötiin primavera-pizza puoliksi, totesin että välillä voi tehdä vegaanielämästä poikkeuksen ja syödä pizzassa juustoa, ja varjelin mun siivuja yllä kaartelevilta lokeilta samalla, kun haaveilin ääneen maisteripromootiosta ja muista juhlista, joihin haluaisin joskus mennä.
Löydettiin samana iltana Vallilasta baari, joka tuntui niin kotoisalta, että otettiin se heti omaksemme ja tultiin sinne seuraavana päivänä uudestaan.
Yhtenä päivänä pyöräilin 12 kilsaa Santahaminaan ja takaisin, vietin kivan päivän suljetulla uimarannalla mun kaverin ja sen vauvan kanssa. Mulla oli päällä maailman paras kesäasu: uikkari, pyöräilysortsit ja avonainen kauluspaita. Jaksoin tosi hyvin sen pyöräilymatkan, vaikka paluumatkalla pitikin hakea Picnicin patonki ja pitää evästauko. Sen tauon ansiosta päädyin Kivinokan uimarannalle. En ollut tajunnut, että Hertsikan pohjoispuoli jatkuu niin pitkälle, ajoin vain siellä metsän keskellä niin kauas, että ajattelin kohtaavani maailman rajan pian. Sinnekin rannalle pitää palata vielä tänä kesänä.
Viime viikolla olin vähän paskana pari päivää tapailujutusta, joka loppui, mutta kun näin yhtä mun kaveria pitkästä aikaa, syötiin raparperipiirakkaa Torkkelinmäen puistossa ja avauduin koko illan kaikesta, mun elämän kaaos alkoi tuntua hallittavammalta. Jossain vaiheessa tuli nälkä ja haettiin pizzat mukaan, samat jotka otettiin viime kerrallakin samasta paikasta (pinaattia, artisokkaa, parsakaalia, fetaa). Onneksi jotkut asiat eivät lopu, vaan pysyvät ihan samanlaisina vuodesta toiseen. Tein myös sen viikon toisen poikkeuksen fetajuuston kohdalla ja hairahduin mun vegaanielämän kaidalta polulta.
Sompasauna-illan jälkeisenä päivänä (tää kertomus poukkoilee nyt tosi paljon, sori) mentiin Sibelius-puistoon piknikille, koska oli Pride-päivä, vaikka se kulkue onkin siirretty syksyyn. Join vähän enemmän viiniä kuin oli tarkoitus, ojensin mun keepcupin kun multa kysyttiin haluanko drinkin, ja tajusin että olin pidätellyt kaikenlaisia tunteita ja esittänyt ok:ta, vaikka en ollut päässyt kaikista pettymyksistä yli. Puhuin siitä miten haluaisin muuttaa johonkin sinne puiston lähelle, mutta että siihen menisi varmaan vielä hetki, koska en ollut aloittanut asunnon etsimistä enkä tiennyt, miten sellainen asia edes pitäisi hoitaa.
Viikonlopun jälkeen olin koko alkuviikon yksin, tein vähän gradua kirjastossa ja kävin pitkästä aikaa unarissa syömässä. Iltaisin katsoin sairaalasarjaa ja tein kestovanulappuja, mikä kuulostaa todella, todella yksinäiseltä ja tylsältä, mutta oli oikeastaan kivaa vaihtelua edellisen viikon huveihin verrattuna. Join yhtenä aurinkoisena päivänä jäälaten Kasvitieteellisen kahvilassa ja luin kirjaa, lainasin myös monta lomakirjaa, jotka vaikuttavat kunnon lukuromaaneilta. Aion kanniskella niitä mukanani ensi viikosta lähtien (lainasin esim. Nathan Hillin Nixin ja Ulla-Lena Lundbergin Kuninkaan Annan).
Toissapäivänä aloin tosissani hoitaa asuntoasiaa. Menin oikotielle, tallensin kirjanmerkkeihin kaikki kiinnostavilta vaikuttavat kämpät ja laitoin viestiä yhdestä asunnosta, josta olisi näyttö samana iltana. Kirjoitin hakemuskirjeen – googlasin ensin miten se tehdään – tulostin sen ja menin sinne näyttöön.
Siellä oli muutama ihminen mun lisäksi, ja ne olivat kaikki tosi aktiivisia ja mielisteleviä. Mulla ei ollut mitään kysyttävää, tykkäsin siitä yksiöstä heti kun astuin sisään, joten sanoin vain pari sanaa ja annoin omistajalle mun oman hakemuskirjeen. Se oli varmaan ratkaisevaa, koska kellään muulla ei ollut sellaista. Näytön jälkeen se omistaja nimittäin pyysi mua jäämään siihen ja sanoi, että vuokraisi asunnon mielellään juuri mulle.
En voinut uskoa sitä ennen kuin menin eilen allekirjoittamaan vuokrasopparin, soitin mun nykyiselle vuokranantajalle ja lähetin tarjouspyynnön muuttofirmalle. Kuukauden kuluttua mä asun toisessa kaupunginosassa, mun kaverin naapurissa ja juuri siinä talossa, josta olin aiemmin salaa haaveillut!
Nyt istun Oodissa kirjoittamassa tätä postausta, mutta ihan kohta suljen läppärin, menen kotiin syömään lounasta ja sen jälkeen näen mun kaveria pitkästä aikaa. Pidän nyt gradun tekemisestä lomaa neljä viikkoa. Haluaisin ostaa jonkun ihanan kesämekon uffilta. Ja syödä jätskiä ja jotain hyvää piirakkaa. Juoda viiniä Karhupuiston lippakiskalla. Uida meressä jokaisena hellepäivänä. Suunnitella uuden kodin sisustusta, hankkia julisteita Ateneumin nettikaupasta ja ruokapöydän ja tuoleja torista.
Oon paljon vähemmän surullinen kuin viikko sitten, itse asiassa olen nyt tosi ok, jopa onnellinen.
Elämälle kiitos, sain siltä paljon,
kun sain siltä naurun, sen vierelle itkun.
Niin erotan selvään onnen ja tuskan,
jokaisen laulun läikkyvän pohjan,
yhteisen laulun, jota itsekin laulan.
Ihanaa viikonloppua <3