En laihduta, vaan palvon kehoani

Hengitän sisään, nostan kädet kohti kattoa, hengitän ulos, vajoan maahan. Pidän silmät kiinni, mutta aurinkotervehdyksen läpi kulkeminen ei ole tunnustelemista, vaan tuntemista. Kehoni ohjaa, ja joku joka on ajatusteni takana, tietää. Ensin tulee liike, sitten vasta ajatus. Aivojeni synapsien kipinät kääntyvät vastavirtaan.

Tiettyyn pisteeseen asti on mahdollista rakentaa omasta somefeedistä ja vapaa-ajan lukemistosta sellainen tervehenkinen kokonaisuus, joka ei aiheuta itselle pahaa mieltä tai paineita muuttua joksikin muuksi. En seuraa instassa tyyppejä, jotka esittelevät erottuvia vatsalihaksiaan ja kertovat, kuinka säkin voit saada tän muutoksen aikaan vain kuukaudessa tällä 250 euroa maksavalla valmennuksella. En myöskään lue artikkeleita, joissa jaellaan laihdutusvinkkejä, jotka kaikki muutenkin jo tietävät.

Juoksen liikennevaloista sporaan, mutta ratikka pakenee heti kun kosketan ovea. Ei se mitään, seuraava tulee kolmen minuutin päästä. Kylkiluideni liike ehtii palautua tasaiseksi sillä aikaa. Hyvin jaksoitte jalat, ei se ollut teidän syynne että myöhästyttiin.

Ajattelen omaa ulkonäköäni luultavasti satoja kertoja päivässä, aina kun käyn vessassa, kävelen näyteikkunan ohi, laitan hiukset sotkunutturalle, juttelen uuden ihmisen kanssa, otan takin pois ja suoristan hameen tai valitsen illalla seuraavan päivän vaatteita. Tästä huolimatta mulla ei ole mitään isoja ongelmia kehoni tai ulkoisen olemukseni hyväksymisen kanssa. ”Kaikilla meillä on varmasti jotain, mitä haluaisimme muuttaa omassa vartalossamme” – no enpä tiedä, ei mulla oikeastaan ole.

Kastan muutaman popparin dippiin, nautin suolan, rasvan ja rapeuden taivaallisesta yhdistelmästä, nostan toisen jalan koukkuun ja toisen suoraksi sängylle, venyttelen kylkiä, ojentaudun eteenpäin ja klikkaan playta. Menen nukkumaan vasta kun väsyttää kunnolla, poistan kännykästä kaikki herätykset. 

Ulkonäkökeskustelu tuntuu usein keskittyvän painoon, mikä on ihan järkevää, kun ajattelee terveysvaikutuksia. Kilot merkitsevät fyysiselle hyvinvoinnille enemmän kuin nenän tai huulten muoto, mutta se miten kaksijakoisella tavalla painosta tai sen hallinnasta puhutaan, on alkanut tympiä mua.

Maanantaina syön illalliseksi kukkakaalipastaa, torstaina blinejä ja nyhtökauraa, lauantaina tilaan kahvilassa voileivän, pullan ja kahvin. Perjantaina juon vähän kaljaa, seuraavana päivänä paljon vettä, sunnuntaina syön kukkakaaliwingsejä ja linssikeittoa.

Aikakauslehtien laihdutusneuvoissa ärsyttää se, ettei niissä yleensä oteta huomioon erilaisia tilanteita tai ylipainon syitä. Missään ei myöskään kerrota, mistä painonhallintaan saisi konkreettista apua. Miten voi aloittaa liikunnan, jos koululiikka on ollut hirveää, eikä ole sen jälkeen harrastanut mitään? Mistä pienituloinen saa rahaa kuntosalikorttiin tai lenkkareihin? Kuka suunnittelee sopivan ruokavalion koko ikänsä samalla tavalla syöneelle henkilölle? Miten vältetään se, että keho ajaa itsensä laihduttamisen takia säästöliekille, mistä seuraa nopeaa painonnousua, kun kurittava dieetti loppuu? Miksi puhutaan kuureista ja ohjelmista pysyvien terveellisten elintapojen sijaan?

Sen jälkeen kun löysin tavan tuottaa itselleni nautintoa, oon rakastanut mun kehoa koko ajan enemmän. Miten voisin olla tykkäämättä siitä pehmeydestä, niistä lihaksista ja hermoradoista, jotka saavat mun kasvot rennoiksi kaikista ilmeistä, saavat mun keskivartalon kevenemään ja nousemaan ylös ja saavat mut tuntemaan itseni kaikkivoipaiseksi ja voimakkaaksi?

Kehopositiivisuus voisi musta olla hyvä lähtökohta sille, jos omaa kehoaan haluaa jotenkin muuttaa. En tiedä ymmärränkö koko liikkeen jotenkin väärin, mutta mun mielestä siitä ja painonhallinnasta pitäisi kuitenkin pystyä puhumaan samassa lauseessa. Hoikkuus ei ole kenenkään velvollisuus – mutta se että 75 prosenttia yli 30-vuotiaista suomalaisista on ylipainoisia, on silti aika iso kansanterveydellinen ongelma.

Tiedän myös, että normaalipainoisen ja etuoikeutetun tyypin kirjoittamana tässä sanomassa saattaa olla ikävä, alaspäin katsova sävy. Toivon että en kuulosta halveksivalta tai ymmärtämättömältä, koska se ei ole mun tarkoitus. Oon itsekin saanut teini-ikäisenä kuulla suorasukaisia ja inhottavia kommentteja mun ulkonäöstä, koska olin vähän alipainoinen. Tämä ei tietenkään ole sama asia kuin se, että joku saa tappouhkauksia instassa, mutta halusin vain tuoda esille sen että tiedän, miltä sellainen suhtautuminen tuntuu.

Hengitän sisään, pysähdyn saaren kaukaisimmalle rannalle, hengitän ulos, annan katseen tunnustella horisonttia. Kävelen pari kilometriä, syön eväitä, tulen sporalla takaisin.

Oon myös kyllästynyt kuulemaan toistelua siitä, kuinka kaikki ovat yhtä kauniita, koska musta niin laihuuden kuin kauneudenkaan ei pitäisi olla mikään olemassaolon oikeuttava tekijä. Tiedän että normiin sopimattoman kauneuden kuvaaminen on keino purkaa normeja, mutta samalla se tekee ne näkyviksi. Miksi jahtaamme ulkoista kauneutta niin pakkomielteisesti, ettemme pysty katsomaan sen taakse?

Nostan kädet ylös, pöyhin hiuksiani, annan musan mutta en kenenkään muun kieputtaa mua haluamaansa suuntaan. Kävelen yliopiston käytävää keinuvasti, leuka ylhäällä. Harpon portaat ylös, koska tiedän että mun kaveri odottaa jo niiden yläpäässä. 

En halua tehdä itsestäni auktoriteettia, joka jakaa terveysvinkkejä muille, mutta itselleni voin niitä kertoa. Paras ohjenuorani mukavan ja hyväksyvän kehosuhteen luomiseksi on tämä: älä rankaise vaan palvo. Syö, liiku ja elä ihanimmalla mahdollisella tavalla.

Tunnen kolmannen kahvikupillisen paukkeen rinnassa, rytmin nytkähdykset lantiossa, innostuksen tikityksen pohkeissa, olkapäissä ja kaikkialla niiden välissä. Tykkään tästä kehosta, joka kuljettaa mut väsymättä työpäivien, kesäyökävelyiden, keikkatanssimisen ja vinyasanoiden läpi. Haluan sille pelkkää hyvää.

<3 Maria

Voisit tykätä myös:

Säärien sheivaaminen ja viisi muuta asiaa, joista en välitä

Miksi en usko detoxiin

Kuukuppi ja neljä muuta asiaa, jotka helpottavat menkkoja

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

hyvinvointi mieli hyva-olo terveys
Kommentointi suljettu väliaikaisesti.