15.9.2020 maria hakkarainen

Häpeilemättömiä toiveita lähitulevaisuudelle

Yhdessä mun muusikkokaverin Lyytin (vielä julkaisemattomassa) kappaleessa sanotaan, että ”voi vain puhaltaa ja toivoa”.

Se kohta siitä biisistä soi mun päässä usein. Ei tosiaan voi muuta kuin ottaa voikukan käteensä, hengittää ulos ja toivoa. Tai sanoa mielessään jonkin haaveen, kun kolikko vajoaa suihkulähteen pohjaan. Tai kun taivaalla välähtää.

Mä haluaisin kuitenkin antaa toiveille tilaa arkipäiväisessä elämässä silloinkin, kun voikukat eivät kasva ja suihkulähteet on sammutettu talveksi. Aina olosuhteet eivät ole otolliset, ja välillä tuntuu siltä, ettei kannata edes haaveilla, kun elämä tuntuu niin puuduttavalta, muuttumattomalta ja yksitoikkoiselta.

Eilen oli vähän ärsyttävä maanantai, en saanut tehtyä yhtään niin paljon asioita kuin olisi pitänyt ja koko ajan tuntui tympeältä. Mietin että miten mä jaksan tätä samaa tylsää arkea kuukausikaupalla, ja muuttuuko se edes koskaan hauskemmaksi. Näistä ajatuksista huolimatta tai juuri niiden takia päätin vähän herätellä mun haaveita.

Toivon, että lähitulevaisuudessa

… mulla olisi kokopäivätyö ja vähän tasapainoisempi rahatilanne. Juuri nyt on hyvä näin, koska gradu pitää saada valmiiksi, eikä se edistyisi kahdeksan tunnin työpäivien ohella varmaan yhtään. Kaipaan kuitenkin tosi paljon sitä, että tietäisin milloin mun palkkapäivä on ja kuinka paljon tilille silloin ilmestyy rahaa, ja että se summa olisi sellainen, jolla saa helposti maksettua vuokran ja kaikki heräteostokset, kuten kantarellit ja cashew-pähkinät.

… töissä olisi hauskaa ja mulla olisi sellainen olo, että oikeasti tiedän mitä teen. Oon kiitollinen siitä, että koko vuodeksi on töitä, mulla on kivoja kollegoja ja töissä on ihan mukavaa. Nyt alkusyksystä musta on silti tuntunut siltä, että tuntien suunnittelu on vähän haparoivaa, enkä saa opettamisesta samanlaisia onnistumisen kokemuksia kuin joskus aiemmin. Mut ehkä se hauskuus vielä vuoden aikana löytyy.

… saisin mun romaanikässärin valmiiksi. (Toivon myös että saan gradun valmiiksi ja pääsen täältä yliopistosta pois, mutta siitä ei tarvitse haaveilla, koska oon vakaasti päättänyt että niin tapahtuu.) Sen romaanin suhteen tuntuu siltä, että mun on pakko saada se tehtyä pian, esimerkiksi ensi vuonna, en voi kirjoittaa juuri tätä kirjaa enää joskus viiden vuoden kuluttua.

Ja kun kässäri on siinä vaiheessa, että oon siihen tyytyväinen ja oon saanut palautetta kaikilta kirjallisuuskavereilta, haluun lähettää sen johonkin kustantamoon, mutta siitä en haaveile ihan vielä. Haluun antaa itelleni tarpeeksi aikaa ja olla asettamatta liikaa paineita.

… olisin parisuhteessa ja voisin jakaa arjen jonkun kanssa. Mä pelkään aina, että vaikutan epätoivoiselta kun sanon tämän ääneen, mutta ei se oikeasti ole musta epätoivoista. Tykkään siitä että voin nähdä kavereita vaikka joka päivä ja olla välillä yksin ja kirjoittaa tai katsoa Olet mitä syöt -ohjelmaa samalla kun syön poppareita, mutta kaipaan myös sellaista yhteistä arkea.

Olin viikonloppuna mun kaverin perheen luona maalla, ja oli ihanaa istua aamulla olkkarissa tuntikausia juomassa kahvia ja lukea yhdessä kirjaa. Lukeminen tosin keskeytyi välillä, kun mun sylissä oleva Juhani Ahon Muistatko – ? -teos yritettiin julkeasti varastaa (mun kaverin 1-vuotiaalla on hyvä kirjamaku). Kuten oon täällä aiemminkin tuonut esille, haluisin tulla töiden jälkeen kotiin ja tehdä jonkun kanssa yhdessä ruokaa, se on tällä hetkellä yksi mun isoimmista haaveista.

… saisin hankittua lundian hyllyt ja pari wieniläistuolia kotiin, ja sisustus olisi valmis. Nyt oon jo melko tyytyväinen, kun tavarat eivät ole huojuvissa kasoissa keskellä huonetta ja mulla on sohva jossa voisin oleilla kaikki päivät, mutta kirjat olisi kiva saada pian hyllyyn. Oon kyllästynyt etsimään aineistoa oppitunneille huoneen nurkassa kyykkien. Jostain syystä oon laittanut kaikki tärkeimmät teokset pinojen alimmaisiksi ja jotkut chicklit-romaanit, jotka olisi pitänyt kauan sitten antaa pois, siihen kirjakasan päälle.