Hellyyttävä hikka ja muita ihania ääniä
Joskus vuosia sitten menin mun kaverin luokse perjantai-iltana suoraan töistä. Olin tosi väsynyt pitkän kaupan kassa -vuoron jälkeen, mutta kun soitin mun kaverille junasta ja sanoin, että oon siellä puolen tunnin päästä, kuulin puhelun taustalta kaikenlaisia ihania ilonpidon ääniä.
Kun pääsin perille ja riisuin kenkiä eteisessä, kaikki tulivat tervehtimään mua ja yksi mun ystävistä asteli eteiseen skumppapullon kanssa. Se ajoitti poksahduksen juuri siihen hetkeen, kun sain takin pois päältä ja mun viikonloppu alkoi. Rakastan sitä riemukasta ääntä.
Muita ääniä joista pidän:
Pyörän rahina soratiellä. Mun elämän parhaat pyöräilykokemukset liittyvät Ranskaan ja vuoteen 2014, jolloin vietin ranskalaisella maaseudulla kolme viikkoa. Me pyöräiltiin niitä peltojen välistä kulkevia hiekkateitä aika pitkiä matkoja, mentiin viinitilalle ja pienten järvien rannalle retkille ja uitiin kirkkaissa vesissä. En pidä Helsingin keskustassa pyöräilystä, mutta väljemmillä alueilla retkeilystä tykkään. Kohta kyllä otan mun pyörän taas esiin!
Junien kolina Pasilan ja Rautatieaseman välisellä kannaksella. Tällaista rytmikästä kolinaa on kiva kuunnella esim. Linnunlaulun sillalla tai Kasvitieteellisessä. Se muistuttaa mua kotiinpaluusta, niistä viikonlopuista kun oon ollut käymässä Vantaalla ja tuun takaisin tänne ja näen Siltasaaren pastellinväriset talot, jotka heijastuvat veteen. Siinä kohtaa tuntuu aina rauhalliselta ja onnelliselta.
Mikron kilahdus. Kun olin lapsi, meillä ei ollut kotona mikroa, ja elin koko nuoruuteni esimerkiksi ilman popcorneja. Tai en siis kokonaan ilman, mutta ne olivat harvinaista herkkua. Nyt mulla on ollut oma mikro jo vuosia, mutta tunnen edelleen suurta kiitollisuutta, kun laitan sinne popparipussin, kuulen miten hauska poksuminen alkaa ja tasan kahden ja puolen minuutin kuluttua mikro kilahtaa, ja voin nostaa sieltä höyryvän ja suolalta tuoksuvan, pullistuneen paperipussin ja kaataa sen sisällön kulhoon. Ahhh…
Sporan laulava ääni kaarteessa. Mun asuntoon ei juurikaan kuulu liikenteen melua, koska ikkuna on sisäpihan puolelle, mutta sporien ääniä kantautuu tänne välillä iltaisin, kun on muuten hiljaista. Se hento kirskunta on musta niin kaunista, ettei se edes tunnu melulta. Joskus kun oon kävelemässä ratikkapysäkille joskus myöhään illalla ja kuulen kulman takaa sen laulavan äänen, juoksen viimeiset viiskyt metriä, jotta ehdin siihen sporaan. Toivon että asuisin aina, tai ainakin seuraavan kymmenen vuoden ajan paikassa, jossa tällaisia ääniä voi kuulla.
Kaunis nauru. Joillain ihmisillä on niin nätti, sellainen helmeilevä ja pehmeä tapa nauraa, että tekee mieli keksiä jotain mahdollisimman hauskaa sanottavaa vain siksi, että saisi kuulla sen äänen. Myös se, kun sanoo porukassa jotain hauskaa ja kaikki purskahtavat yhtä aikaa nauruun, on ihan paras tunne. En nyt tarkoita että jonkun yksittäisen, ei-niin-kauniisti nauravan ihmisen hauskuuttaminen ei olisi minkään arvoista. Ehkä kaikkein kivointa on joka tapauksessa se, kun joku saa mut nauramaan olemalla nokkela ja terävä ja saamalla mut tuntemaan oloni rennoksi. Silloin pidän siitä ihmisestä aika paljon.
Hikka. Tää on jotenkin niin hellyyttävä ja hassu juttu. Hikka johtuu kai pallealihaksen äkillisestä supistumisesta, mutta en tiedä mistä se reaktio tarkalleen ottaen tulee, ja miksi se ei välillä meinaa mennä ohi. Kun jonkun on vähän vaikea puhua siksi, että kurkussa hypähtää muutaman sekunnin välein, siinä on pakko paljastaa oma haavoittuvaisuutensa.
Merenrantaa hitaasti pyyhkivät aallot. Aaltoja on loputtomasti erilaisia, mutta sellaiset hiljaiset laineet ovat parhaita. Uimarannalla äänet toimivat eri tavalla kuin muualla, siellä on hiljaista vaikka olisi paljon ihmisiä ympärillä. Se miten meri pyyhkii maata tuntuu hellältä ja rauhoittavalta, siltä kuin luonto yrittäisi tuudittaa uneen.
Leipien heittämisen ääni. Osaatteko te heittää leipiä? Mä en ole koskaan ymmärtänyt miten ihmeessä se pitäisi tehdä. Muistan miten käveltiin mun lapsuudessa järven rantaan mummolan lähellä, ja kerättiin litteitä kiviä tätä tarkoitusta varten. Isä oli kuitenkin ainoa, joka sai oikeasti kivet hyppimään veden päällä. Musta oli kiehtovaa nähdä, miten jokaisen hypyn ympärille kasvoi ympyrän muotoisia laineita, jotka laajenivat ja risteilivät toistensa kanssa.
Kiljaisu hypätessä. Edellisestä tuli mieleen, että yksi ilahduttava ääni on myös se kun joku kiljaisee tai huudahtaa jonkin jännittävän asian kohdalla. Mä tein viimeksi näin, kun hyppäsin yhdeltä aika matalalta muurilta alas, ja maahan olikin vähän pidempi matka kuin olin ajatellut. (Jotain puoli metriä.) Pomppimista pitäisi tehdä paljon enemmän, se on lapsenomaisuudessaan niin hauskaa ja energisoivaa.
Kivaa viikkoa <3