Hetkiä, joita muistelen nyt kaiholla
Yhtenä päivänä selasin mun kalenteria vuoden taaksepäin, ja katsoin, mitä kaikkea oon tehnyt viime vuoden helmikuussa. Se oli virhe. Alkoi itkettää kun näin ne kaikki ”lounaalle”, ”kahville”, ”keikalle” ja ”leffaan”-merkinnät siellä töiden ja joogatuntien lomassa. Mulla oli melkein joka ilta jotain menoa, ja välillä näin jotain kavereita parikin kertaa päivässä.
Juuri nyt mun elämä on hyvin pelkistynyttä vuoden takaiseen verrattuna: käyn töissä ja kävelyillä, ja tapaan kyllä ystäviä, mutta harvemmin kuin aiemmin. Suurimman osan illoista vietän yksin kotona, laitan ruokaa, neulon ja katson netflixiä.
Välillä tulee sellainen olo, että tässäkö tää nyt oli. Tuleeko mun elämästä enää yhtä aktiivista ja eläväistä, kuin se oli vielä vuosi sitten? Liu’unko koronasta suoraan keski-ikään, ja vietänkö seuraavat vuosikymmenet pyöröpuikkojen ja läppärin kanssa kotona?
Tekee vähän kipeää ajatella sitä, mitä mä kaikkein eniten kaipaan.
Näitä hetkiä esimerkiksi:
Olin ollut aamupäivällä töissä, ja kävelin sieltä yliopistolle. Mun kaveri odotti mua päärakennuksen aulassa. Näin meidät peilistä kun käveltiin ruokalaan, otin samalla lompakon repusta ja katsoin miltä mun takki näytti (hyvältä). Syötiin lounasta ikkunapöydässä, puhuin töistä ja kaikesta mikä silloin nauratti tai ahdisti, ja katselin miten kadulla ikkunan alapuolella ihmiset menivät pankkiin ja astuivat sporaan.
Oltiin siellä niin kauan että ruokala tyhjeni, käytiin viemässä tarjottimet pois, palattiin pöytään ja puettiin ulkovaatteet päälle. Mä kävelin Unioninkatua pitkin kotiin, sinne oli silloin ihan lyhyt matka. Olin välillä epävarma töissä ja musta tuntui, ettei gradu valmistu ikinä. En varmaan tajunnut silloin, miten onnellista aikaa se oli.
Vuosi sitten menin talviloman ekana perjantaina mun kaverin kanssa Korjaamolle keikalle. Viikon päästä mentiin saman henkilön kanssa Kutoselle. Olin vähän kipeä – mulle tulee yleensä aina lomalla pieni flunssa – mutta jostain syystä se tauti tuntui alkoholin ja tanssimisen vaikutuksesta parantuvan, eikä pahentuvan.
Seuraavana päivänä mentiin Rivieraan katsomaan Nuoren naisen muotokuvaa. Mä olin tosi huonolla tuulella kun saavuin sinne, mutta se leffa viekoitteli mut puolelleen niin vaikuttavalla tavalla, että sen loppumisen jälkeen mä olin hengästynyt, liikuttunut ja haltioissani. Sen jälkeen me mentiin viinille Töölöön, ja toisen kaverin kanssa jälleen Korjaamolle keikalle. Mulla ei ollut lippua valmiiksi, joten juoksin toiseen rakennukseen ostamaan sen, ja sieltä takaisin Vaunusaliin. Siltä talviloman ensimmäiseltä keikalta ostin lp-levyn, vaikka mulla ei ole vinyylisoitinta. Olin kai jotenkin varma siitä, että pian mulla olisi.
Puolitoista vuotta sitten aloin käydä mun kaverin kotijoogatunneilla joka tiistai. Me joogattiin muutaman tyypin kesken siellä joogasaliksi raivatussa olohuoneessa, jossa oli paljon ikkunoita ja valoa, ainakin vielä alkusyksyn iltoina. Juotiin aina teetä harjoituksen aluksi ja kerrottiin siitä, mitä oli mielessä juuri silloin, ja miten se vaikutti harjoitukseen.
Olin sielläkin välillä liikuttunut. Mulla on ihan hyvä suhde itseeni ja mun kehoon, mutta välillä musta silti tuntuu, että en ole tarpeeksi, että en vain jotenkin täytä odotuksia tai vaatimuksia töissä tai ihmissuhteissa. Siellä joogassa mä kuitenkin pystyin kohtelemaan itseäni rakkaudellisemmin kuin muualla ja liikkumaan sellaisella tavalla, joka teki hyvää. Oli myös kiva tietää, että joka viikko olisi ainakin yksi arki-illan meno, jossa näkisin tuttuja ihmisiä.
Kun halaukset alkoivat viime vuoden maaliskuussa tuntua kielletyiltä, mä ajattelin, että onneksi en ollut säästellyt niitä aiemmin. Olin halaillut kaikkia läheisiä kavereita usein, tuhlailevasti, pitkään, välillä niin kauan, että olin ehtinyt kuulla toisen hengittävän monta kertaa sisään ja ulos. Olin silittänyt ystävien selkiä, tavoittanut niskan tuoksun, sulkenut silmät, tuntenut toisen ihmisen hiukset mun poskilla, ajatellut, että tässä voisin olla vielä tosi pitkään.
Me ollaan kyllä useimpien kavereiden kanssa halailtu koko tämän vuoden läpi. Ei vain yleensä niin pitkään. Usein iltaisin kun istun sohvalla ja neulon, ajattelen että olisi kivaa olla jonkun sylissä. Sohvan selkänojan ja käsinojan paino tuntuu juuri sen verran samalta, että se herättää muiston sylissä olemisesta, mutta tietenkään se ei ole yhtään sama asia. Se tuntuu kyllä tällä hetkellä kaikkein kipeimmältä asialta: pitää olla niin itsenäinen ja irrallaan muista koko ajan.
Viime kesänä menin välillä perjantaisin Ympyrätalon S-marketiin, kävelin suoraan kaljahyllylle ja valitsin sieltä jonkun juoman (yleensä brooklynin bel air sourin tai iisalmen ipan). Sen jälkeen menin jonkun kaverin kanssa Siltasaaren rantaan tai Ympyrätalon takana oleville kallioille tai Torkkelinmäelle istumaan ja juomaan sitä kaljaa.
Nyt tää kuulostaa siltä, niin kuin olisin tehnyt sitä joka viikko, vaikka muistelen tässä nyt jotain muutamia iltoja. Se oli joka tapauksessa ihanaa. Mulla oli villapaita takin alla, mutta ilta-auringossa oli niin lämmin että riisuin takin heti kun pääsin istumaan. Laitoin sen sitten takaisin, kun kävelin tai pyöräilin kotiin. Kun katsoo kallioilta alas merelle, tuntuu samalta kuin silloin, kun katsoo loppukevään iltoina kesää kohti. Kesä levittäytyy edessä, se on tapahtumaisillaan, ja on sellainen olo, että jotain hyvää aivan varmasti tulee joka suunnasta lähiviikkoina.
Silloin kun unisport vielä oli auki, mä kävin siellä yleensä monta kertaa viikossa, tai ainakin vähintään kerran. Kaikkein parasta oli mennä töiden jälkeen body-tunnille, väsyttää itsensä kunnolla, riisua hikiset vaatteet pukkarissa ja mennä uupuneena saunaan. Mulla meni välillä saunassa, suihkussa ja hiusten kuivaamisessa melkein yhtä kauan kuin siellä itse tunnilla.
Välillä otin myös peiliselfieitä, kun tuntui niin hyvännäköiseltä pyyhe päällä ja kasvot hehkuvina. Välillä menin aamulla joogaan, sen jälkeen Porthaniaan syömään puuroa ja sieltä Kaisaan tekemään gradua. Raahasin joogamattoa ja läppärilaukkua Fabianinkadulla edestakaisin. Näistä kaikista asioista gradun tekemistä en kaipaa yhtään, enkä Portsun aamupalaakaan ihan hirveän paljon, mutta saunaan haluaisin kovasti. Oon ollut jo monta kuukautta ihan saunapuutteessa.
Pyöräilin viime kesänä satoja kilometrejä Alepa-pyörillä. Tämä ei ollut siis mikään liioiteltu ilmaus, vaan ihan oikeasti poljin niin paljon. Suurimman osan matkoista tein yöllä, kun olin ensin juonut viiniä jossain kallioilla n. klo 18-03, käynyt Sturenkadun Alepassa ostamassa vihiksen ja kävellyt lähimmälle pyöräpysäkille. Usein piti kokeilla paria pyörää, ennen kuin löysin sellaisen, jossa toimi sekä jarrut että vaihteet.
Kesän alussa laskettelin mäen alas Hämeentieltä Sörnäisten rantatielle, kesän lopussa taas lähdin toiseen suuntaan ja viiletin Hesaria pitkin Töölönlahdelle päin. Jos en kaikkina edellä kuvaaminani hetkinä tajunnut onneani, niiden yöpyöräilyjen aikana kyllä tajusin. Olin vapaa, mutta turvassa, mikään ei uhannut mua. Ylämäessä tuli vähän kuuma, mutta tuuli viilensi, ja elokuussa alkoi olla pimeää, mutta pyörässä oli valo ja se johdatti mun matkaa.
Asettelin pyörän telineeseen, kävelin siitä pysäkiltä kotiin. Joskus mulla oli vihiksen sijasta vöneriä mukana, ja se tihkui take away -rasian raoista kangaskassiin. Kesäkuun aamuöiden valoa oli vaikea uskoa. Oli vaikea tajuta, että mua tosiaan oli kohdannut sellainen onni.