Ihan sama, ei se haittaa
Oon kokenut outoja itsenäisyyden fiiliksiä sen jälkeen, kun sain viime viikolla sohvan. Yhtenä iltana kasasin tottuneesti tyynyjä seinän viereen ja menin istumaan sängylle kirjan ja popparikulhon kanssa, kun muistin, että ai niin mulla on toi sohva myös.
Oon syönyt melkein kaikki ateriat sohvalla, ja perjantaina siinä istui myös mun kavereita juomassa viiniä. Siitä tuli heti osa mun kotia, voisi jopa sanoa, että osa identiteettiä. Nyt mä oon ihminen, jolla on sohva. Ei tarvitse enää syöksyä jonkun tupareissa ensimmäisenä istumaan divaanin kulmalle, kun palaa halusta tietää, miltä se pehmeä kangas tuntuu pepun alla, nyt sen voi kokea kotonakin.
Mietin että aika monet asiat mun elämässä ovat syntyneet niin, että oon vain alkanut vähän tekemään jotain, ja sitten se on johtanut johonkin. Onneksi menin silloin kolme ja puoli vuotta sitten ekan kerran sijaiseksi ala-asteelle, sen seurauksena mulla on nyt koko ajan enemmän töitä ja rahaa ostaa ikean huonekaluja. Jossain vaiheessa toivottavasti myös hakolan.
Samoin on käynyt niiden ystävien kanssa, jotka viime viikolla lepuuttivat raajojaan sohvan käsinojilla, menivät välillä kaatamaan tonkasta lisää juotavaa, pyyhkivät lattiaa rätillä siitä alta kun siihen roiskui pisaroita, ottivat matkalla sipsejä kulhosta ja palasivat istumaan. Oon vain pyytänyt niitä joskus kahville, tai sitten ne ovat pyytäneet mua, ja nyt me ikävöidään toisiamme jos ei ehditä nähdä viikkoon.
Sanoin että ei haittaa jos menee lattialle, sen kun pyyhkii pois. Eihän se oikeastaan edes ole mun parkettilattia.
Haluun tietysti olla jättämättä vuokrakotiin mitään pysyviä jälkiä, mutta oon ollut onnellinen siitä, että asun nyt vuokralla. Täältä olisi helppo lähteä jos jossain vaiheessa haluaisi, jos esimerkiksi ihan vain teoreettisesti yläkerran asunnosta löydettäisiin luteita ja ne saatanalliset oliot leviäisivät myös mun asuntoon. (Toivon todella ettei näin oikeasti käy. Jos mun sängyn tai sohvan täytyy tuhoutua, haluun tehdä sen itse läikyttämällä päällysteille viiniä, en katsella miten minut ja sängyn jalat kalutaan täyteen reikiä.)
Oon tässä muutenkin yrittänyt vain tehdä jotain, olla pysähtymättä. En päässyt minään päivänä mun lempijumppatunnille ja menin sitten intervallistepiin, vaikka en oo ollut siellä aiemmin enkä ole tehnyt puoleen vuoteen mitään kyykkyhyppyjä. Ekan vartin jälkeen tuntui siltä että en pysy askelkuvioissa yhtään perässä eikä mun kehossa ole mitään hyppimiseen, juoksemiseen tai nosteluun tarvittavia lihaksia jäljellä.
(Sen siitä saa, kun nostelee koko kesän ajan vain kaljapulloja.)
Jossain vaiheessa, kun mä kohotin katseeni laudasta ja ohjaajan jaloista ja katsoin peiliin ja näin miten mun kasvot muuttuivat koko ajan punaisemmiksi ja kiiltävämmäksi ja mun lantio keinui v-askelten tahdissa ja polvet nostivat mut laudan päälle, ajattelin että näytänpä mä hyvältä, ja kylläpä mä jaksan hienosti, kaikenlaiseen sitä pystyy kun vain kokeilee.
Oon taas kokenut viikon sisällä lähes jokaisen tunneskaalan tunteen. Se on ollut levotonta mutta ihanaa.
Yhtenä päivänä olin niin ärsyyntynyt yhdestä ihmissuhdejutusta, etten päässyt turhautumisesta yli.
Lauantaina näin tinderissä mun semi-julkkisihastuksen, annoin sille superliken ja vajosin epätoivoon, kun se ei tykännyt musta takaisin. Menin kahville ja avauduin tästä mun kaverille, kun yhtäkkiä näin sen julkkisihastuksen ajavan sähköpotkulaudalla ikkunan ohi. Ja sitten se tuli sinne kahvilaan sisään (!!!) Menin ihan sekaisin. Kaikki hermoradat aivoissa meni solmuun, mun puhe- ja ajattelukyky lakkasivat toimimasta samalla tavalla kuin pohjelihakset siellä jumppatunnilla.
Se oli uskomatonta. Sen jälkeen käveltiin mun kaverin kanssa Kallion ja Alppilan ympäri, syötiin tacoja, aamupäivän sade taukosi ja valo pilkehti kerrostalon ikkunoissa, kun menin sporalla Hakaniemestä kotiin.
Tää viikko on ollut hieman ankea. Mulla on ollut välillä huono opettaja -fiilis, gradun kirjoittaminen on ollut tylsää ja iltaisin oon vain pessyt pyykkiä ja tehnyt ruokaa, se vasta tympeää onkin.
Tänään meen kuitenkin viikonlopuksi mun ystävän luo pienelle syyslomalle, ja voin auttaa tekemään ruokaa ja pitää välillä ystävän 1-vuotiasta sylissä.
Viikko sitten, kun lähdettiin kavereiden kanssa mun luota jatkoille, katsoin reittiopasta portaikossa ja sanoin, että spora lähtee neljän minuutin päästä, me voitas ehtiä siihen. Heti ulko-oven jälkeen kaikki lähtivät juoksemaan, vaikka kävellenkin olisi ehkä kerennyt. Mä yritin pysyä mukana, mua hengästytti melkein heti ja vähän hermostuttikin, kun en nähnyt mihin pimeässä kuljen.
Juoksin täysiä lätäkköön ja huomasin sen vasta kun se tapahtui, kuulin lätsähtävät askeleet ja tunsin miten housuihin roiskui vettä polviin asti. Kaverit olivat jo autotiellä, ne ylittivät sen suojatiettömästä kohdasta ja painuivat pysäkin kaiteen alitse.
Kun päästiin sporaan istumaan, oli vielä kaksi minuuttia lähtöön. Mun farkut eivät kuivuneet ennen kuin päästiin baariin.
Mutta ajattelin että ihan sama, ei se haittaa, tällasta se elämä välillä on: pimeyteen syöksymistä, valon löytämistä.