Itsenäisyyspäivän ajatuksia: olen sotaveteraanien lapsenlapsi
Juuri nyt tuntuu vähän ankealta. Kirjoitan tätä postausta samassa sohvannurkassa, jossa oon istunut koko viikon, haluaisin keittää lisää kahvia, mutta ikaffe on loppu, ja mua väsyttää, koska sain viime yönä unta vasta joskus puoli kolmen aikaan. Ensi viikolla on tosi paljon töitä sekä lähi- että etäopetuksena ja mua ärsyttää jo valmiiksi, kun ajattelen sitä, että huomenna pitää herätä kuudelta. Edellisinä vuosina oon viettänyt itsenäisyyspäivää äidin luona Linnan juhlia katsellen, mutta nyt sitäkään iloa ei ole.
Nämä pienet harmittavat asiat ovat kuitenkin aika mitättömiä kun mietin, millaista mun isovanhempien elämä oli mun ikäisenä.
Aika monille 1990-luvulla syntyneille sotajutut tuntuvat tosi kaukaisilta, koska ne ovat tapahtuneet joillekin isoisovanhemmille, joita ei välttämättä koskaan ole tavannut. Mun isovanhemmat ja vanhemmat ovat kuitenkin saaneet lapsia melko myöhään, minkä seurauksena sodan kokeneet ihmiset ovat meidän suvussa musta vain kahden sukupolven päässä.
Kolme mun neljästä isovanhemmasta syntyi 1920-luvulla, nuorin 1930-luvulla. Kaikki paitsi yksi elivät pitkän elämän yhdeksänkymppisiksi asti. Oon siis kasvanut sellaisten vanhempien kasvattamana, joiden omat vanhemmat ovat olleet sodassa. Se tuntuu käsittämättömältä, mutta samalla aika normaalilta. Oon mun vanhempien ja isovanhempien kautta nähnyt monenlaisia sodan ja pula-ajan muokkaamia ihmiskohtaloita: sinnikästä selviytymistä ja elämäniloa, mutta myös masennusta, juurettomuutta ja alkoholismia.
Toinen mun isoisistä kuoli jo silloin, kun mun isä oli 19-vuotias (ja hänkin sitten kuoli, kun mä olin 19-vuotias…), enkä tiedä tästä papasta juuri mitään. Toinen pappa, mun äidinisä, eli kuitenkin pidempään, sai sodan jälkeen neljä lasta mun mummin kanssa ja kävi elämänsä loppuun asti sotaveteraaneille tarkoitetuissa tilaisuuksissa, esimerkiksi arkipäivisin järjestetyssä ruokailussa.
Olavi-pappa ei puhunut sodasta kovin paljon, mutta se ei ollut myöskään mikään tabu. Tavallaan toivon, että olisin kysellyt papalta enemmän siitä, kun hän vielä eli, mutta en ollut papan kanssa hirveän läheinen. Jos saisin nyt uuden tilaisuuden kysymysten esittämiseen, en ole varma mitä edes haluaisin tietää. Kysyisinkö, millaista sodassa on olla? Pelottiko koko ajan vai alkoiko siihen jossain vaiheessa tottua? Voisiko sitä selittää jollekin, joka on syntynyt viisikymmentä vuotta myöhemmin turvalliseen ja keskiluokkaiseen ympäristöön?
Toisaalta lähimenneisyyden sodat eivät ole kiinnostaneet mua juurikaan. Tykkäsin historiasta koulussa siihen asti, kun alettiin käydä toista maailmansotaa läpi ja mun pasifistinen sieluni heräsi ja alkoi miettiä, miten järjettömiä kaikki ne suurmiesten järjestämät taistelutantereet olivat. Suhtaudun sotaisiin konflikteihin edelleen vähän niin, että miten te jaksatte käyttää aikaanne tuollaiseen, leikkisitte puumiekoilla jossain takapihalla jos on pakko päästä kukkoilemaan.
Mun on mahdotonta kuvitella, miten toimisin, jos nyt avaisin Hesarin sovelluksen ja näkisin etusivulla uutisen siitä, että Suomeen on hyökätty. Tavallaan ajattelen, että mun isovanhemmat selviytyivät rintamalta, evakkomatkoilta ja jälleenrakennuksesta hengissä ja melko selväjärkisinä siksi, että oli vain pakko. Toisaalta tiedän, että mä olen niin nössö ja mukavuudenhaluinen, etten haluaisi edes koskea aseisiin tai kranaatteihin tai ajatellakaan nukkuvani teltassa pidempään kuin pari yötä putkeen. Mä haluaisin vain piiloutua johonkin taistelujen ajaksi ja elää. Koska en ole käynyt armeijaa, mun ei olisi pakko lähteä johonkin Itä-Suomen metsiin rymyämään, voisin vain hengailla kotirintamalla (mikä ei kyllä tietysti sekään olisi mitään helppoa elämää).
Kun ajattelen naisten asemaa sodassa, ajattelen mun toista mummia, isänäitiä. Bertta-mummi ei luonnollisesti myöskään ollut käynyt armeijaa, mutta hän lähti sotaan lotaksi. En valitettavasti ihan tarkkaan muista, missä mummi oli sodan aikaan ja mitä hän teki, mutta ymmärtääkseni mummi oli laittamassa ruokaa jossain rintamalla. Bertta-mummille jäi siitä ajasta muistoksi vihko, jossa on sotilaiden piirroksia ja terveisiä, ja sen perusteella mummi oli ilmeisen suosittu henkilö siellä.
Mummi on mulle esikuva, joka tuntuu melkein kuin historialliselta henkilöltä, vaikka sainkin tuntea mummin koko mun lapsuuden ajan. Mummi asui lapsuutensa kasvattivanhempien luona Karjalassa, koska mun isoisoäiti kuoli nuorena. Mummi kävi neljä vuotta koulua ja meni sen jälkeen töihin leipomoon ja kotiapulaiseksi jonkun kapteenin perheeseen Katajanokalle. Mummi lähti kuitenkin siitä perheestä pois, kun kapteeni ahdisteli mummia jollain tavalla. (En tiedä tapahtumien kulusta enempää, pitäisi kysyä tästä mun tädiltä.)
Sen jälkeen mummi asui Viipurissa, kunnes muutti sodan takia uuden rajan toiselle puolelle ja asettui Imatralle. Siellä mummi oli pitkään töissä paperitehtaalla ja sai kolme lasta mun isoisän kanssa, mutta erosi hänestä kolmannen lapsen eli mun isän syntymän jälkeen. Silloin kun mä olin lapsi, mummi oli jo eläkkeellä ja vietti aikaa muun muassa Marttojen kunniajäsenenä.
Mun lämpimimpiin lapsuusmuistoihin kuuluu esimerkiksi se, kun menin mummin kanssa kauppaan potkukelkalla ja sain istua siinä penkillä taljan päällä tai se, kun heräsin mummilassa liinavaatelaatikkoon sijatusta sängystä, menin keittiöön, josta kajasti valo, ja näin mummin seisomassa leivinuunin ääressä ja kaulimassa karjalanpiirakkataikinaa.
Mummi oli huumorintajuinen ja terävä elämänsä loppuun asti. Mun isänisä oli alkoholisti, ja vaikka en varmasti tiedä, oliko hän traumatisoitunut sodan takia, se ei varmasti ainakaan auttanut asiaa. Meidän suvussa on selvästi alttiutta mielenterveysongelmille, mikä näkyy kaikissa sukupolvissa jotka oon oman elämäni aika nähnyt. Sen takia on ollut erityisen tärkeää nähdä myös se, että kaikille ei ole vaikeista kokemuksista huolimatta käynyt huonosti, vaan elämä voi olla onnellista ja palkitsevaa, vaikka olisi viettänyt nuoruutensa parhaat vuodet pommitusten ääniä kuunnellen.
Varmaan siksi että sotakokemukset ovat olleet meidän suvussa niin lähellä mua ja mun perhettä, oon tuntenut itseni nuoresta asti isänmaalliseksi. Sitä tuntuu välillä vaikealta sanoa epäironisesti täällä 2020-luvun Helsingissä, jossa leijonakaulakoruja tai ”Kiitos 1939–1945” -paitoja käyttävät tyypit eivät kuulu mun lähipiiriin.
Isänmaasta puhuminen herättää nopeasti mielleyhtymän kodista ja uskonnosta, hellan ääressä seisovasta vaimosta, karjalanpaistista ja perunoista, pelkästään valkoisista ihmisistä koostuvasta yhteiskunnasta tai siitä ajatuksesta, että vain armeijan käyneet miehet olisivat oikeita miehiä.
Mä en kuitenkaan ajattele mitään sellaista, kun mietin isänmaallisuutta. Mulle se tarkoittaa sitä, että saan asua maassa, jossa mun äidinkieli on valtakieli – mutta toivotan myös kaikki muut kielet tervetulleiksi. Oon saanut opiskella paljon kauemmin kuin neljä vuotta, ja kohta oon maisteri ja opettaja – se olisi ollut myös mun mummin haave, mutta hänellä ei ollut siihen mahdollisuutta.
Mulla on ollut ihana nuoruus, jota ei ole tarvinnut viettää inhottavissa olosuhteissa metsän keskellä – sen sijaan mä asun kaupungissa metsän vieressä, ja kesällä voin uida alasti meressä ja ajatella miten onnekasta on, että satuin syntymään juuri siihen paikkaan, jossa on maailman kauneinta ja vapainta elää.
Vaikka sotakokemukset ja armeija- ja lottajutut ovat olleet mun suvun tarinoissa läsnä, en silti yhdistä isänmaallisuutta ensisijaisesti niihin. Oman maan arvostaminen, suojeleminen ja puolustaminen on mulle esimerkiksi sitä, että haluan taistella tasa-arvoisen koulutuksen puolesta ja pitää huolta siitä, ettei ympäröivälle luonnolle tapahtuisi mitään kamalaa.
Noin yhdeksänkymmentä vuotta sitten mun mummi asui Katajanokalla ja teki pitkiä työpäiviä, vaikka oli vielä lapsi. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten mä synnyin samaan kaupunginosaan, eikä mun tarvinnut oppia tekemään ruokaa, ennen kuin lähdin yliopistoon ja muutin pois kotoa. Nyt asun talossa, jonka Lotta Svärd -järjestö rakennutti 1950-luvulla erityisesti itsellisille naisille. Talon aulassa on isoja, varmaan vuosikymmeniä vanhoja viherkasveja ja seinässä laatta, jossa kiitetään isänmaan puolesta taistelleita lottia.
Aina kun tulen kotiin ja kuljen sen ohi, ajattelen mummia.
Kuvat: joskus aikoja sitten heilastelin yhden kadetin kanssa, ja kävin usein hienoissa juhlissa.