Kauniita syksyjä kirjallisuudessa

Viime syksynä olin opetusharjoittelussa Ratakadun Norssissa ja luin samaan aikaan Kjell Westön Leijoja Helsingin yllä (1996). Tein usein kävelyjä Ullanlinnan, Kaivopuiston ja Viiskulman alueella ja nautin suuresti siitä, että kirjassa kuvattiin näitä samoja paikkoja ja samaa vuodenaikaa. Oli maagista kahlata ensin Kaivopuiston vaahteroiden pudottamissa keltaisissa kasoissa ja tulla sitten kotiin ja lukea romaanista kuvaus juuri samanlaisesta kokemuksesta:

Oli kuulas mutta kylmä lokakuun päivä. Kävelin Tehtaankatua itään Kaivopuistonrantaa kohti. Ohitin Neuvostoliiton suurlähetystön ja käännyin sitten Puistokadulle. Katolisen kirkon takana vaahterat loimottivat kuin syksyinen tulenliekki. Ne räjähtivät silmissäni. Mitkä värit! Mikä kirkkaus ja syvyys! Miten ne leimusivatkaan! Ne loimottivat elämää. Niissä leiskui koko tämän maailman aistillisuus ja kaipuu.

Tänä syksynä tulin ajatelleeksi, että kaunokirjallisuuden syyskuvaukset ovat musta usein voimakkaampia kuin mitkään muut kirjalliset vuodenajat. Syksyllä elämään tulee muutoksia, uusia haasteita, tummempia sävyjä, mutta toisaalta myös rauhaa. On jotenkin helpompi nähdä asiat kirkkaasti.

Lapsena luin Ronja Ryövärintyttären (Astrid Lindgren 1981) niin monta kertaa, että painoksen sivut alkoivat irtoilla. Vaikka romaanissa kuvataan kaikkia vuodenaikoja, parhaiten mieleeni on jäänyt syksy. Värikäs metsä, joka on muutoksessa ja paljastaa kaikki sellaiset olennot, jotka elävät rajatiloissa, vuodenaikojen vaihdoksissa ja hämärän aikaan: maahiset, ajattaret ja männiäiset.

Ilma kävi kuulaammaksi ja kylmemmäksi. Tuli pari hallayötä, ja yhtäkkiä joen rannalla olevan koivun latvassa oli keltaisia lehtiä. He näkivät sen istuessaan aamuvarhaisella tulen ääressä, mutta eivät sanoneet siitä sanaakaan.

Tuli uusia päiviä ja ilma oli yhä läpikuultavampaa ja kirkkaampaa. Saattoi nähdä peninkulmia vihreitten metsien yli, mutta samalla näki miten paljon keltaista ja punaista oli kaiken vihreän seassa, ja pian koko joenvarsi liekehti keltaisena ja punaisena. Ronja ja Birk istuivat tulensa ääressä ja näkivät, että oli kaunista, mutta he eivät sanoneet siitä sanaakaan.

Sumu nousi entistä aikaisemmin joen ylle. Ja eräänä iltana heidän hakiessaan vettä lähteeltä sumu oli noussut metsään. Yhtäkkiä he olivat keskellä tiheintä sumua. Birk laski vesiämpärin ja tarttui lujasti Ronjan käsivarteen.

Mikä on? Ronja kysyi. − Pelkäätkö sinä sumua? Luuletko ettemme löydä kotiin?

Birk ei kertonut mitä pelkäsi. Mutta hän odotti. Ja samassa kaukaa metsästä kaikui valittava laulu, jonka hän niin hyvin tunsi.

Myös Ronja seisoi hiljaa ja kuunteli.

− Kuule! Manhon väki laulaa! Vihdoinkin saan kuulla niitä.

Viime syksynä luin myös Anja Kaurasen Syysprinssin, ja ajattelin monta kertaa sitä hetkeä, kun joskus pari vuotta aikaisemmin astuin yliopiston päärakennuksen ovesta ulos Fabianinkadulle ja näin Lauri Tilkasen seisovan vanhanmallisen auton vieressä suoraan edessäni. Kirjaan perustuvaa elokuvaa kuvattiin juuri silloin, ja romaanin uudessa pokkaripainoksessa on valokuvia leffasta. Lopussa on myös kuva alkuperäisestä Syysprinssistä Anjan kanssa. (Kirja perustuu tositapahtumiin!)

Siinä me kaksi aamulla heräsimme toisiimme kietoutuneina.

Oli lokakuun ensimmäinen päivä, syysaurinko oli onnistunut ujuttamaan kaihtimien raosta yhden kiilan kellarikämpän alkoviinkin, se silmissäni heräsin, sokaistuneena, enkä vähään aikaan nähnyt mitään. (- -)

Me seisahduimme saareen johtavalle valkoiselle sillalle. Tuuli heilautti hiuksia kasvoilleni. Sorsat pyörivät jaloissamme, levittelivät siipiään, lehahtelivat raskaasti sinne tänne kuin hyllystä putoilevat kirjat.

Otetaan seuraavan kerran leipää mukaan, mies sanoi toiveikkaasti, lintuja katsellen.

Otetaan vaan, minä lupasin.

Tunsin vartalosi läpikotaisin, tunsin suusi sisäpuolelta, makusi, kaikki tuoksusi. Olin varma etten koskaan voisi elää ilman sinua. Mittasin aikaa ruumiillani. Minuun koski aina, olit läsnä tai poissa. Olimme toistemme ainoita, olimme rakastavaisia, aikana jolloin koko sanakin tuntui hullulta, siinä raivon ja parittelun ilmapiirissä.

Tykkään siitä, että kirjat vievät toiseen todellisuuteen, mutta yhtä lailla pidän siitä, jos ne koskettavat tätä todellisuutta jollain tavalla. Kun syksy tulee, on turvallista lukea tarinaa, jossa käydään läpi samaa vuodenaikaa − ja sen jälkeen tulee talvi ja taas kevät. Maaliskuu tuntuu niin kaukaiselta marraskuussa. Tai kun kävelen yliopistolla tai Helsingissä, näen joka puolella tiettyjen romaanien tapahtumapaikkoja, merkityksellisiä katuja ja kaupunginosia. Joku jakaa kanssani saman kokemuksen tästäkin syksystä, ja se rauhoittaa.