Kävelin kohti liekkimerta – ja muita puhtaan onnen hetkiä
Mun lähikahvilan ikkunassa oli alkuvuodesta viikkokausia lappu, jossa sanottiin, että kahvila on remontissa. Jodelissa kuitenkin tiedettiin, että oikeasti paikka oli mennyt konkkaan. Olin vähän surullinen siitä, mutta se tuntui vain yhdeltä vähän tyhmältä asialta monien muiden, hieman isompien ikävien asioiden joukossa.
Viime viikolla menin sporalla sen kahvilan ohi ja huomasin, että sisällä olikin ihmisiä. Remontti, tai mikä olikaan, oli loppunut. Niinpä me mentiin mun naapurissa asuvan kaverin kanssa hakemaan sieltä pullaa kotibrunssille viikonloppuna.
Mä ottaisin ton… kierteisen pullan, sanoin siellä kassalla.
Ai tän kristallipullan?
Niin, just sen!
Kristallipulla oli tosi kaunis. Se näytti siltä, että jos sitä painaisi keskeltä, se kohoaisi pian takaisin kumpareiseksi ja pehmeäksi. Pulla hohteli auringossa, ja kierteiden välissä oli voisulaa. Mentiin mun luokse, keitin kahvia isommalla mutteripannulla, tein voileipiä ja jogurttiannokset ja pilkoin veriappelsiineja ja laitoin pullat pienille lautasille. Sen jälkeen istuttiin vain siinä pöydän ääressä ja sohvalla monta tuntia.
Saman päivän iltana kuljeskelin Kalliossa, olin ollut tosi pitkällä kävelyllä, ja oli levoton ja vähän, vähän epätoivoinen olo. Olin syönyt vain sen brunssin ja haukannut kristallipullasta pari palaa, en ollut jaksanut aamulla enempää. Menin Aleksis Kiven ässään ostamaan kodin putkimiestä ja kombuchaa ja mietin, että en kyllä haluaisi nyt mennä vain yksin kotiin, mutta kaverit eivät mun harhailun aikana vastanneet viesteihin.
Astuin Alppilan pysäkiltä sporaan ja mietin, mitä ruokaa jaksaisin tehdä kotona, kun yksi kavereista laittoi viestiä ja sanoi että voisin tulla sen luokse Ullanlinnaan.
Jäin seuraavalla pysäkillä pois, menin tien toiselle puolelle ja hyppäsin toiseen suuntaan menevään kolmoseen. Mun nälkä yltyi puolen tunnin matkan aikana, ja menin ostamaan fetasalaattia ja sipsejä, ennen kuin kävelin sinne tutulle ovelle näpyttelemään ovikoodia.
Juotiin negroneja ja rommikolaa ja jotain mangodrinkkejä, ja mä söin salaattini ja ahmin sipsejä, kunnes nipistelevä tunne mahassa loppui. Sen jälkeen olin niin väsynyt, että makasin sängyllä ja tuijotin kattoa, joka oli korkeammalla kuin mun kotona, ja selostin mun rakkauselämän uusia ja vanhoja käänteitä sieltä tyynyjen ja peittojen keskeltä.
Kun ajattelen kiireettömiä hetkiä, mietin ensimmäisenä jotain sunnuntaikahveja, mutta äärimmäisen kiireetöntä voi olla myös se, kun vastaa no joooo, kun joku kysyy tehääks viel yhet drinkit, mul ois tällästä mangolimua ja vodkaa.
Seuraavana päivänä olin yksin, ja lähdin aamupalan jälkeen superpitkälle kävelylle. Olin jossain Taka-Töölön kohdalla, kun olin aivan uupunut, hikinen ja väsynyt siihen, että jouduin koko ajan joko niistämään tai pyyhkimään silmiä kirkkaan auringonvalon takia.
Kävelin lähimmälle pysäkille, astuin bussiin ja jäin pois Hernesaaressa. Siellä tajusin, että haluan mennä Liuskasaarelle. Oon käynyt siellä kerran aiemmin, eikä siitä tunnu olevan kovin kauaa, mutta kun aloin miettiä, tajusin että siitä on jo kolme vuotta. Silloin elämä olikin aika erilaista. Olin vähän aikaa sitten eronnut ja oli jännää tehdä asioita yksin. Samaan aikaan musta tuntui, että haluaisin vain tosi paljon löytää jonkun uuden kumppanin, en jaksaisi yhtään olla itsekseni.
Lauantaina tarvoin sohjossa rantatietä pitkin kohti siltaa, joka menee Kaivarin rannasta Uunisaareen. Kaikki muut helsinkiläiset olivat päättäneet sinä päivänä tehdä saman, ja jouduin koko matkan väistelemään koiranulkoiluttajia ja hitaasti käveleviä fiilistelijöitä. Venesataman kohdalla mä ajattelin, että tässä menee sairaan kauan, en mä jaksa tätä ärsyttävää matkaa.
Kun pääsin siltaa pitkin Uunisaareen, oli vielä taivallettava betonilaiturille ja liukasteltava Liuskasaaren pitkospuilla ja kallioilla. Etsin etelään suuntautuvilta kallioilta hyvää kohtaa, hyppelin sammalten ja pienten railojen yli ja yritin olla katsomatta persikan värisenä hohtavaa jäätä, ettei se häikäisisi mua, etten astuisi harhaan.
Mutta kun pääsin istumaan istuinalustan päälle, kaadoin kahvia termarista mukiin, iskin hampaani juustosämpylään ja näin jäällä purjeiden kanssa liitelevät ihmiset ja meren tummansinisen reunan, musta tuntui, että lopulta se hetki oli koittanut nopeasti. Sämpylän ja kristallipullan syöminen pahimman nälän hetkellä oli niin ihanaa, ettei mua haitannut enää yhtään se, kuinka rasittavaa oli ollut kävellä kuumissaan ja heikkona rantatietä pitkin.
Tällä viikolla on ollut hyvä olo kaikkien asioiden kanssa. Etätöiden tekeminen on ollut ihan ok, koska se on toivon mukaan vain väliaikaista. Oon nähnyt läheisimpiä kavereita usein ja kävellyt paljon, ja molemmat asiat keventävät elämää, se on tuntunut samanlaiselta kuin meren hento peite juuri nyt.
Maanantaina lähdin töiden jälkeen taas yhden kaverin kanssa kävelylle, ja me kierrettiin Kallio ja Merihaka ja Hermanni ja Vallila. Join teetä ja huomasin, että mun ääni tuntui sulavalta ja pehmeältä, ehkä leuto ilma teki sen, oli helpompi puhua kun kylmyys ei kiristänyt kurkkua.
Tuntui muutenkin helpolta kertoa kaikesta. Käveleminen saa mussa aikaan irtoamisen tunnetta, saatan sanoa asioita, joita voisi paikalla ollessa olla vaikea muotoilla, ja pudottelen niitä reitille, annan niiden jäädä rantateille.
Liuskasaaressa muistin jotain siitä, mitä ajattelin siellä kolme vuotta sitten, kun rikoin kengänkärjillä pieniä jäälätäköitä. Toivoin että päivät aukenisivat, että mun edessä versoisi uusia tilanteita ja uusia ihmissuhteita niin paljon, ettei mun tarvitsisi ajatella sitä, millaista oli olla koko viikonloppu yksin tai millaista oli ihastua johonkin tyyppiin uskaltamatta koskaan tehdä asialle muuta kuin moikkailla sitä henkilöä unarissa.
Ilmaan siroteltu hiekka on tehnyt auringonlaskuista viikon sisällä erityisen hehkuvia. Kun maanantaina päästiin kävelyn päätepisteeseen, taivas loimotti Pasilan betonisiltojen takana. Kävelin niiden siltojen alta yksin sporapysäkille ja ajattelin, että tätä en kyllä olisi osannut odottaa, tällaisia kävelyjä ja tunteita ja tällaista kevättä.
Kevät on tuntunut jo kaksikymmentäviisi kertaa siltä, ettei sitä osaa odottaa, ja että se on joka kerta ihmeellistä. Yhdessä viikossa ilmasta tulee pehmeää ja auringonlaskuista niin hitaita, että niitä ehtii katsella, ja ehtii kävellä kotiin ennen kuin tulee ihan pimeää.
Kävelin suojateiden ja sporakiskojen ja rahisevien sorakasojen yli ja haukoin henkeä, join sitä lämmintä ilmaa. Pasilan sillalla näytti siltä, kuin vastassa olisi liekkimeri. Juoksin sillalle, en katsonut kävelinkö hiekoituksen vai jään päällä. Halusin vain päästä niiden lieskojen lähelle, nähdä ne kokonaan, ja nähdä mitä niiden jälkeen tulisi, millaista sitten olisi.