Kevät on vuoden parasta aikaa ja muita kuulumisia
Nyt on se aika vuodesta, kun pidän itsestäni kaikkein eniten. On samaan aikaan raikasta ja kevyttä ja voimakasta olla elossa, keksin jatkuvasti kaikkea uutta mitä haluaisin tehdä ja kokea, eikä mikään tunnu kovin toivottomalta, kun tunnen että kesä on tulossa.
Kävelen joka päivä johonkin merenrantaan, kuuntelen sitä miten köydet kilkattavat veneiden mastoissa ja suunnittelen, että joskus kuukauden sisällä haen mun pyörän äidin varastosta kotiin ja teen retkiä niihin paikkoihin, joihin en jaksa kulkea pelkästään jalan.
Samalla kun nautin siitä, ettei mua väsytä ollenkaan seitsemän tunnin yöunista huolimatta (seitsemän tuntia on mulle vähän), tunnen että mun keskittymiskyky poukkoilee levottomasti. Oon editoinut koko viikon yhtä kirjaa, enkä oo pystynyt lukemaan graduartikkeleita kunnolla tai kirjoittamaan tänne blogiin niin, että istuisin alas ja ottaisin rauhassa pari tuntia aikaa yhdelle asialle.
Tiistaina musta tuntui koko päivän siltä, niin kuin olisi nälkä tai kaipaisin jonkin perustarpeen täyttämistä, mutta kun söin lounasta ja välipalaa, rauhattomuus jatkui yhä. Illalla oli etäjoogatunti ja sen jälkeen menin kaljalle, ja vasta siellä rannassa istuessani musta tuntui että tajusin, mitä olin tarvinnut. Jonkinlainen seesteisyys palasi, kun riisuin kaulaliinan ja kuljetin mun sormia nahkatakin hapsujen läpi.
Kaikki se mikä tuntui viime syksynä vaikealta, on jotenkin paljon kevyempää nyt. Ensin aioin kirjoittaa tähän, että se on hassua, kun mikään ei ole muuttunut, mutta itse asiassa on. Oon lähentynyt muutaman ihmisen kanssa sillä tavalla, että mulla on tarpeeksi kävelyseuraa joka viikolle. Kärsin jostain ihme epävarmuudesta lokakuussa, kun aloitin taas uudessa työssä, mutta neljän kuukauden jälkeen koin oppineeni niin paljon, että nyt luotan omiin kykyihini viisisataa prossaa enemmän.
Viime vuosi oli aika huono rakkausasioiden suhteen, mutta kun tämä uusi vuosikymmen alkoi, päätin myös suhtautua deittailuun eri tavalla kuin aiemmin. Oon vihdoin ymmärtänyt, että mun pitää oikeasti olla valikoiva, arvostaa itseäni, nähdä koko ajan se miten hieno tyyppi olen ja olla rohkea, jos haluun joskus löytää sen mitä etsin. Lisäksi tajusin yhden aika ison jutun, joka on laajentanut mun käsitystä siitä, millaisista ihmisistä kiinnostun.
Ihmissuhteista tuli mieleen, että oon viimeisen kahden kuukauden ajan ihmetellyt, miten voin yhtäkkiä viihtyä niin hyvin yksin. Luulen että parantava kevään valo auttaa mua tässäkin asiassa kaikkein eniten. Haluan kyllä nähdä mun ystäviä usein, nyt kun kaikki on peruttu (kaikki paitsi takatalven räntäsateet ja menkat ja no, kirsikankukat), oon ollut enemmän yksin kotona, yksin puistoissa ja yksin tekemässä iltaisin ruokaa kuin koskaan aiemmin.
En pidä introverteista ja ekstroverteista puhumisesta, koska mun mielestä on mahdotonta jakaa ihmisiä kahteen vastakkaiseen kategoriaan yhtään missään asiassa. Jos jompikumpi näistä käsitteistä pitäisi kuitenkin valita, sanoisin olevani enemmän ekstrovertti, koska saan energiaa siitä että tapaan ihmisiä.
Nyt kun oon viettänyt välillä kolmekin päivää itsekseni, kirjoittanut vielä ennen nukkumaanmenoa, värittänyt värityskirjaa ja kuunnellut äänikirjoja tai mennyt auringonlaskukävelylle, oon miettinyt, kuinka paljon mä oikeastaan tarvitsen muiden ihmisten seuraa. Miksi ahdistuin talvella siitä, kun tulin pitkän työpäivän jälkeen tyhjään kotiin? Mitä mä oon yrittänyt peittää sillä, kun juoksin paikasta toiseen ja välttelin yksin olemista?
Kun oon hellittänyt säntäilystä ja itseni kiireisenä pitämisestä vähän, täyden kalenterin tyhjentymisen takaa ei olekaan paljastunut mitään hirveää.
On ikävä bileitä ja keikoilla tanssimista, erityisesti silloin kun juon perjantaikaljan tai laitan kerran kahdessa viikossa ripsaria. Toisaalta on ihanaa jutella kavereiden kanssa rauhassa ja kahdestaan, syventyä sellaisiin keskustelunaiheisiin, jotka vaativat häiriötöntä aikaa. Kävellessä pääsee jotenkin nopeasti lähelle niitä kaikkein tärkeimpiä aiheita, ehkä se on se rauhoittava liike, joka tekee läsnäolon helpommaksi. Ja ehkä me myös arvostetaan niitä harhailuja ympäri Keskuspuistoa, Töölöä, Mustikkamaata ja Eiraa enemmän nyt, kun ne tuntuvat niin erityislaatuisilta.
Kaikilla on jotain, tyypillisesti jokin yksi vähän isompi huoli, joka tulee esille joka kerta, kun nähdään. Sekin ystävä, joka yleensä suhtautuu kaikkeen järkkymättömällä positiivisuudella, sanoo nyt, että ahdistaa vähän. Kaikilla on kuitenkin myös jotain hyvää elämässään, yleensä useampia hyviä asioita kuin mitä niitä murheita on. Mä oon esimerkiksi tosi kiitollinen siitä, että mulla on kivoja ja mielekkäitä töitä, ja että pystyn elättämään itseni nyt epävarmanakin aikana.
Tälle päivälle oon suunnitellut sellaista, että teen ennen lounasta työjutut valmiiksi ja menen sen jälkeen koko loppupäiväksi ulos. Yritän kirjoittaa ensi viikon postaukset valmiiksi tänään, ettei tarvitsisi käyttää viikonloppua siihen, mutta aion tehdä sen ulkona, otan vihkon ja kynän mukaan ja menen ehkä Kasvitieteelliseen istumaan.
Illalla teen varmaan mokkapaloja, jotta on jotain eväitä huomiselle kävelylle. Illalla olisi kivaa syödä sipsejä ja lukea Myrskyluotoa, tai tehdä joku superpitkä auringonlaskuretki. Toivottavasti teillä on mahdollisimman kiva viikonloppu <3
<3 Maria