Kokemuksia rakkauden ja hyväksynnän voimasta

Rakkauden ja läheisyyden kaipuu on monille varmasti melko itsestään selvä asia. Maslow’n tarvehierarkiassa yhteenkuuluvuus tulee heti ruumiintoimintoihin ja perusturvallisuuteen liittyvien tarpeiden jälkeen, ennen omaan henkiseen kasvuun liittyviä tarpeita. Monissa tarinoissa ihmishirviöiden käytöstä selitetään rakkaudettomalla lapsuudella ja kosketuksen puutteella — eikä tällaisia ihmisiä tarvitse hakea vain fiktiivisistä kertomuksista.

Vaikka tunnistamme sen, että läheisyys ja hyväksyntä ovat elintärkeitä asioita, mä halusin kuitenkin kirjoittaa tästä aiheesta. Mulla on nimittäin ollut viime aikoina monta kokemusta, jotka tekevät näiden asioiden merkityksen hyvin näkyväksi.

Kovin usein ei ehkä myöskään muista miettiä omien tarpeidensa lisäksi sitä, kuinka voisi auttaa muita ihmisiä saamaan samoja, onnea tuottavia asioita elämäänsä, kuin mitä itsellä on.

Mitä tapahtuu, kun ei koe saavansa hyväksyntää?

Ala-asteella tunsin itseni ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. Mulla oli kavereita, mutta koin etten ollut samanlainen kuin muut, kun tykkäsin lukea kirjoja mieluummin kuin leikkiä kotia, enkä uskaltanut sanoa isossa porukassa mitään.

Yläasteella aloin inhota liikuntaa, koska se tuntui jatkuvalta kuntotestien ja mittausten suorittamiselta. Liikkaopen jakamissa normaalijakauman mukaisissa tilastoissa löysin omat tulokseni aina huonoimpien prosenttien joukosta, enkä näiden kokemusten takia harrastanut mitään liikuntaa moneen vuoteen.

Lukiossa kävin tosi tiukan piano-opettajan tunneilla. Kerran opettaja esimerkiksi sätti mua, kun en ollut harjoitellut asteikkoja tarpeeksi yo-kirjoitusten ja pääsykokeiden ohella. ”Sinä olet Maria aika laiska tyttö” — nyt tämä lausahdus naurattaa, silloin lähinnä itketti.

Kun olin töissä kaupan kassalla, ikävien asiakkaiden harjoittama nälvintä tuntui välillä todella raskaalta. Ärsyttävimpiä olivat ne tyypit, jotka tuntuivat luokittelevan myyjät johonkin alempaan ihmisluokkaan vain katseidensa ja eleidensä avulla.

Pari vuotta sitten, kun erosin, tajusin että mulla oli aika vähän kavereita, joita voisin nähdä luentojen ulkopuolella. Tuntui pahalta katsella muiden brunssi- tai festarikuvia, vaikka mua ei ollutkaan tahallaan jätetty ulkopuolelle.

Millainen voima hyväksynnällä on?

Kun opin joskus 4-vuotiaana tekemään rusetin ja halusin harjoitella sitä sitomalla kaikkien meidän perheen kenkien nauhat, mua ei kielletty tekemästä sitä, vaikka olohuone olikin kohta täynnä kuraisia kenkiä. Olin tosi ylpeä, kun istuin siinä niiden kaikkien keskellä.

Mun lukion psykan ope kiitti mua ahkeruudesta, mutta antoi myös haasteita, eikä päästänyt liian helpolla. Kun kirjoitin laudaturin, opettaja tuli käytävällä halaamaan ja sanoi olevansa tosi ylpeä musta.

Kun kerroin että aion hakea opiskelemaan kirjallisuutta, mun vanhemmat hyväksyivät sen täysin, vaikka eivät yhtään tienneet (enkä minäkään), mitä se käytännössä tarkoitti. Ja tämä ala on ollut mulle todella hyvä suunta.

Joskus oon herännyt yöllä painajaiseen ja se, joka on nukkunut mun vieressä on herännyt myös ja sanonut, ettei ”tarvii pelätä mitään”. Oon ollut unessa taas hyvin pian.

Kaikki ne kauniit sanat, joilla mun vartaloa on kehuttu, ovat saaneet mut hyväksymään kehoni varauksettomasti. Nyt tiedän myös sen, että oman mielen helliminen ja ilon tuominen muille saavat hehkua aikaan ihan eri tavalla kuin valokynä.

Ennen ensimmäistä harjoitustuntia opetusharkassa mun ohjaaja sanoi, että mulla on ”homma hyvin hallussa” ja että vaikutan itsevarmalta, mikä toi mulle sellaisen itsetuntoboostin, että tunti meni oikein hyvin ja luotin itseeni joka minuutti.

Kun selailin mun lauluvihkoa sitsien jälkeisenä lauantaina ja näin kaikki ne ihanat viestit, jotka sinne oli kirjoitettu, liikutuin osittain juhlimisen heikentämän kehon, mutta osittain vain puhtaan rakkauden takia. Musta tuntui vihdoin, että kuulun sellaiseen joukkoon, jossa mut hyväksytään täysin ja jossa musta välitetään.

*

Näiden muistojen kertomisella yritin havainnollistaa, miten paljon mä olen saanut voimaa siitä, että mua kannustetaan ja tuetaan. En tarkoita sitä, ettei kritiikkiä saisi esittää vaan sitä, että mä kehityn parhaiten sellaisessa seurassa, jossa mun ei tarvitse pelätä tai piilotella joitain puoliani.

Tämän postauksen kirjoittaminen otsikosta alkaen tuntui vähän haastavalta, kun yritin väistellä liiallista lällyjen ja höpönlöpöä olevien ajatusten esiintuomista. Ihmissuhteista tai välittämisestä puhuminen tuntuu helposti jotenkin yksinkertaistavalta tai tyhjänpäiväiseltä.

Oikeastaan halusinkin eniten sanoa sen, että läheisyyden tarpeesta puhumisen ei pitäisi olla liian hankalaa eikä itseään pitäisi tuntea nolostuneeksi, jos kertoo toisille joitain lämpimiä tunnustuksia kännissä. Päinvastoin, musta sellaiset haavoittuvaisessa tilassa sanotut asiat ovat itse asiassa kaikkein vilpittömimpiä.

Ja kaikista näistä hyväksyntää, kannustusta ja rakkautta sisältävistä tapahtumista tulee mulle entistä merkityksellisempiä, kun tajuan sen miten paljon voimaa voin niistä saada. Lounas ystävän kanssa ei ole vain lounas, vaan se on se hetki jonka muistan vielä pitkän ajan kuluttua, kun muut sillä viikolla tapahtuneet asiat ovat haihtuneet mielestä pois.

Jos vielä muistan sen lounaan jälkeen halata ja kertoa, miten kiva oli nähdä, voin ehkä palauttaa osan siitä tunteesta takaisin.

<3 Maria