Koskettavaa kesälukemista
Ikuinen ongelmani on, että syys- ja kevätlukukaudella ehdin lukea vain kirjallisuuskurssien kirjoja, ja kun loma koittaa, luen niitä teoksia jotka ovat odotelleet listallani jo kauan, mahdollisesti vuosia. Siksi olen häpeäkseni vähän huono suosittelemaan tämän hetken polttavimpia kirjoja, koska minulla on aikaa lukea niitä ehkä joskus viiden vuoden päästä. Onneksi klassikoiden puolesta voi aina puhua.
Kesäisin haluan usein lukea jotain koskettavaa. Mulla on monia mittareita, joiden perusteella arvioin kirjoja, mutta en väheksyisi sitä, millä tavalla kirja saa liikuttumaan. Parasta on, jos ensin naurattaa ja sitten itkettää. Jos tunnet sydämessäsi samanlaista halua vuodattaa sekä ilon että surun kyyneleitä kirjojen äärellä, suosittelen tarttumaan näihin teoksiin. Siirrytään negatiivista tunteista kohti positiivista:
Viha: Vuosisadan rakkaustarina (Märta Tikkanen 1978)
Runokokoelma on omakohtainen kertomus avioliitosta, johon liittyi henkistä väkivaltaa ja alkoholismia. Se ei ole pelkkää vihaa, vaan läsnä ovat kaikki tunteet joita epäterveessä parisuhteessa voi tuntea, mutta teosta lukiessa alkaa kyllä tuntea myös myötätuntoista vihaa. Runot ovat vangitsevia ja voimakkaita näin 40 vuoden jälkeenkin. Jos haluaa tietää millainen avioliitto oli toisen osapuolen näkökulmasta, voi lukea Henrik Tikkasen Helsinki-sarjan (esim. Mariankatu 26), mutta minusta Vuosisadan rakkaustarina on taiteelliselta arvoltaan paljon vahvempi, suorempi ja rehellisempi kuvaus. ” − Piru viekoon / ettei minun ikinä anneta olla heikko / sinä sanoit.”
Suru: Jää (Ulla-Lena Lundberg 2012) ja Neljäntienristeys (Tommi Kinnunen 2014)
Luin Jään ensimmäisen kerran vasta tänä keväänä, ja löysin itsestäni saaristolaisromaanien rakastajan. 1950-luvulle sijoittuva romaani kertoo pieneen saaristokylään muuttavasta nuoresta papista ja tämän perheestä ja perustuu Lundbergin omiin lapsuudenkokemuksiin. Ympäristön- ja ajankuvaus tuntui niin elävältä, että kirjan sivuilta leyhähti sekä suolaisen tuulen että navetan tuoksua. Ja surullisimmassa kohdassa itkin ihan valtoimenaan.
Neljäntienristeys kertoo sodanjälkeisistä vuosikymmenistä, mutta ei ole mikään sotaromaani, vaikka Lapin sota onkin kaiken taustalla. Kaikki henkilöhahmot ilmentävät omalla tavallaan teoksen isointa teemaa, tunnetta siitä, ettei pysty kuulumaan omaan yhteisöönsä. Alun raaka synnytyskohtaus symboloi sitä, miten suvun salaisuuksien paljastuminen on väistämätöntä, mutta se tapahtuu hitaasti ja kivuliaalla tavalla. Kirjan lukemisen jälkeen ajattelin taas sitä mitä usein mietin: ilman tätä teosta en tietäisi miltä nämä kokemukset tuntuvat, miltä tuntui elää tuollaisessa maailmassa ja kokea olevansa vääränlainen.
Hämmennys: Lapsen oikeus (Ian McEwan 2014)
En tarkoita hämmennyksellä sitä, että tämä teos olisi jättänyt hämmentyneen olon vaan sitä, millaisia tunteita sen päähenkilöt kokevat. Romaani kertoo perheoikeuden tuomarista, joka joutuu työssään monien moraalisesti ja eettisesti vaikeiden päätösten eteen. Yksi oikeudenkäynneistä liittyy 17-vuotiaaseen poikaan, joka on Jehovan todistaja ja sairastaa leukemiaa. Poika tarvitsisi parantuakseen verensiirron, mutta kieltäytyy siitä uskontonsa takia. Samalla tuomarin oma aviomies haluaisi aloittaa liiton ulkopuolisen suhteen nuoremman naisen kanssa. McEwan on ihan mestarillinen kertoja, joka vie henkilöhahmonsa mahdottomalta tuntuvien tilanteiden äärelle. Päähenkilöiden maailma ja tunnekokemukset laajenevat, mutta niin laajenevat lukijankin. Tämän kirjan jälkeen on kihelmöivä ja muuttunut olo.
Toivo: Avoimille vesille (Annika Thor 2008)
Tämä nuortenkirjasarja oli lempikirjojani n. 10 vuotta sitten, mutta uskon että nauttisin sen lukemisesta edelleen. Avoimille vesille on sarjan viimeinen teos, ja se kertoo kahdesta sisaresta, jotka ovat paenneet juutalaisvainoja Ruotsiin ja yrittävät sopeutua sinne sodan päätyttyä. Hienointa näissä kirjoissa on minusta se, miten sota on läsnä, mutta Ruotsista katsottuna kaukana, ja tyttöjen elämässä on ihan samanlaisia hankaluuksia kuin muidenkin nuorten. Sarjan aiempiin teoksiin liittyi vahvasti suru ja pelko vanhempien menettämisestä, mutta tämä viimeinen osa on tosi toiveikas ja tulevaisuuteen suuntaava. En todellakaan halua verrata itseäni 80 vuotta sitten eläneisiin juutalaistyttöihin, mutta kun teini-ikäisenä luin näitä kirjoja, pystyin samastumaan siihen, millä tavalla tyttöjen kasvua aikuisiksi kuvattiin.
Rakkaus: Viha, ystävyys, rakkaus (Alice Munro 2001)
Alice Munron novellit ovat parhaita joita olen lukenut. Kokoelman nimen mukaisesti näihin tarinoihin sisältyy paljon muitakin tunteita kuin rakkautta, mutta niminovellin ”Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät” sanoman mukaisesti rakkaus tai kiintymys on kaikkien novellien taustalla vaikuttava voima. Se ajaa ihmisiä erilaisiin tekoihin, joita voi olla vaikea ymmärtää, mutta jotka ovat kaikki lähtöisin samasta inhimillisestä tunteesta. Pidän myös siitä, että nämä novellit ovat ihanan pitkiä, muutaman kymmenen sivua kaikki. Ne tavoittavat ihmisyydestä jotain sellaista, joka on ajatonta ja universaalia. Näiden mahtipontisten sanojen saattelemana suosittelen erityisesti ”Ponttonisilta” ja ”Lohtu”-novelleja, mutta kaikki ovat kyllä tosi hyviä.
onko teillä koskettavia suosituksia mulle?
Hyviä paikkoja näiden teosten lukemiseen löydät täältä.