Kutsun ja antaudun

Joka kerta, kun asettelen jalkani tikkaille ja kylmä vesi alkaa huljuttaa nilkkojani, tulee perääntymisen tunne. Joka kerta oon kuitenkin pystynyt vastustamaan sitä. Pidän tikkaiden reunoista kiinni, hengitän sisään ja astun alemmas. Viimeisellä portaalla irrotan, antaudun veden kannateltavaksi.

Ensimmäinen sisäänhengitys puskee terävänkylmää merta vasten. Toinen kulkee vapaammin, tuntuu siltä että pystyn tähän. Kolmannella on jo tartuttava rapuista ja noustava ylös.

Kun pääsen laiturille, lämpö pistelee mua kaikkialta. Pehmeä pyyhe tuntuu iholla entistä pehmeämmältä. Tätä palkintoa en voi vastustaa. Tämän takia olen mennyt pimeään mereen liukkaita rappusia pitkin helmikuusta asti ja uimahallin kylmäaltaaseen sen jälkeen, kun jäät sulivat ja meri alkoi lämmetä.

Oon itsekin alkanut sulaa. Jokin on heltynyt, jokin osa mun kehossa jota oon jännittänyt pitkään.

Kirjoitin tänne viimeksi helmikuussa. Ajattelin silloin, että en jaksaisi enää olla surullinen koko ajan, itkeminen kävi raskaaksi sekä mun henkiselle hyvinvoinnille että esimerkiksi mun kasvojen iholle. Silmänaluset olivat jatkuvasti turpeat ja kuivat. (Erosin syksyllä, oli raskasta, blaa blaa blaa.)

En muista, milloin se tarkalleen tapahtui, mutta yhtenä päivänä musta tuntui, että massiivinen aalto oli kulkenut mun läpi ja se mitä sillä hetkellä koin, olikin vain kevyitä laineita joita tyrskyt jättävät jälkeensä. Ei enää itkettänyt joka päivä. En oo lopettanut sitä kokonaan, mutta mulla on sellainen olo, että oon nyt kohdannut surun ja antanut sen tehdä mulle monenlaisia asioita, ja tämän käsittelyn jälkeen voin olla rauhassa, kenties ainakin hetken.

Tikkaat, vesi, kylmyys, tikkaat, lämpö.

Kirjoitin talvella yhden toisen tekstin, jossa vertasin suremista avannossa käymiseen. Se havainto tuntui todelta, ehkä ilmeiseltä, mutta mukavan vertauskuvalliselta kuitenkin. Myöhemmin, nyt kun oon päässyt sen isoimman aallon toiselle puolelle, mietin että mun ajatus suruun liittyvästä palkinnosta tuntuu jotenkin väärältä. Siis se, että kuten hyiseen veteen menemisestä, kivustakin seuraa palkinto jälkeenpäin, sitten kun se helpottaa.

Nyt ajattelen, ettei vaikeita tunteita kannata käydä läpi palkintojen vuoksi. Ne ovat vain seurausta siitä, mitä edellä on tapahtunut. Palkinto ei ole se lämmin olo avannon jälkeen, vaikka se tuntuukin hyvältä. Palkinto on se, että elämä tuntuu, heilahtelee mussa laidalta toiselle, ja se että pystyn kokemaan sen kaiken syvästi.

Makaan sohvalla kirjoittamassa tätä. Söin äsken linssipastaa, ja nyt syön poppareita. Pidin tänään tämän lukuvuoden viimeiset oppitunnit, ja lähdin töistä skumppapullo lahjakassissa kotiin. Hartioita ja lantiota kiristää, koska oon sekä ollut paljon koneella että pyöräillyt tämän ja eilisen päivän aikana 70 kilsaa.

Mun asuntoon tulee vielä paljon valoa, vaikka on ilta, ja kun lojun sohvalla ikkunan alla, näen vain taivaan ja puiden latvoja. Yritän kellua tässä hetkessä, jossa en vielä tunne voimakkaasti mitään niistä tunteista, joita ehkä koen myöhemmin, kevätjuhlan jälkeen: huojennusta, väsymystä, onnea, ikävää.

Pyrin koko ajan olemaan yhä enemmän läsnä käsillä olevassa. Oon tehnyt todella paljon kaikkea tämän lukuvuoden aikana – siis hitto mikä vuosi tää on ollut – oon yrittänyt, toivonut, sinnitellyt ja kutsunut. Ensi syksynä on tiedossa kivoja juttuja, ja tulevaisuudessa on varmaan kaikenlaista ihanaa, mistä en vielä tiedä mitään, mutta en halua ajatella sitä, koska tulevaa ei ole.

En voi olla missään muualla kuin täällä, antautua tälle hetkelle.

Oon opetellut antautumista tässä vuoden aikana, tai paremmin sanottuna sitä on opetettu mulle.

Sen jälkeen, kun menin mun nykyiseen työpaikkaan viime vuoden elokuussa ja itkin ekalla viikolla alkujärkytyksestä, moni asia on muuttunut. En olisi mitenkään uskonut silloin, että töissä kaikki menisi tosi hyvin, mutta seuraavana keväänä en olisikaan enää parisuhteessa, enkä hakisi töitä seuraavalle vuodelle, koska:

musta tuleekin ensi vuonna opiskelija!

Kun erosta oli muutama viikko, päätin mennä elämässä eteenpäin sillä tavalla, että hain Teatterikorkeakouluun opiskelemaan kirjoittamista. Olin katsellut kirjoittamisen maisteriohjelman hakuohjeita aiemminkin, mutta en ollut ajatellut asiaa vakavasti. Yhtenä pimeänä marraskuun iltana menin Taideyliopiston sivuille ja huomasin, että kahden vuoden välein järjestettävä haku olisi tänä keväänä, ja ennakkotehtäväohjeetkin oli jo julkaistu.

Kerroin siitä heti muutamalle ystävälle ja kirjoitin johonkin postaukseen ”lähitulevaisuuden haaveesta”, mutta silloin en vielä ajatellut, että mä oikeasti pääsisin.

Lähetin hakemuksen ja ennakkotehtävät, sain kutsun pääsykokeisiin, tein niitä varten välitehtäviä, osallistuin pääsykokeiden ekaan vaiheeseen, sain kutsun vikaan vaiheeseen, luin sitä varten lisää materiaaleja ja osallistuin viimeiseen päivään. Parin viikon kuluttua kirjauduin yhtenä aamuna oppitunnin aikana Opintopolkuun ja hikoilin siihen asti, kunnes sivu päivittyi (20 minuuttia myöhässä) ja sivulla luki: ”Sinulle tarjotaan opiskelupaikkaa.”

”Kato”, sanoin kollegalle, joka sattui olemaan mun vieressä silloin tunnilla, ja näytin koneen näyttöä. Halusin todistajan sille asialle, koska en itse ensin uskonut. Me halattiin. Menin lainaamaan toisesta luokasta kyniä, ja kerroin toiselle työkaverille (joka on myös mun hyvä ystävä). Mekin halattiin. Pidin kolme oppituntia ja ehdin ajatella kaikkea vasta iltapäivällä kunnolla.

Niinä päivinä, kun en vielä tiennyt, miten mulle kävisi, ajattelin että kouluun hakeminen oli hyvä esimerkki kutsumisesta ja antautumisesta. Olin tehnyt kaikkeni, ja mun haave oli kehittynyt alhaiselta ”lol voisin hakea tonne” -tasolta ylimmälle, ”kunpa pääsisin, olisi ihanaa päästä” -tasolle. Sen jälkeen en enää voinut itse vaikuttaa lopputulokseen, oli vain odotettava.

Sekä sureminen että puolen vuoden pituinen jännitysnäytelmä ovat olleet hyviä oppitunteja odottamisesta. Sillä aikaa kun oon odottanut sitä, että saisin tietää ja sitä, että olisi helpompaa, oon elänyt ja kokenut.

Oon käynyt joka maanantai jumpassa kavereiden kanssa ja puinut asioita saunanraikkaana Portsun pihalla sen jälkeen. Oon mennyt kävelyille ja kokannut ystäville ja juonut sunnuntaikahveja ja ollut juhlissa. Oon saanut syötyä ja nukuttua hyvin kamalan parin kuukauden jakson jälkeen, jolloin en pystynyt tekemään kumpaakaan. Oon käynyt avannossa, ensimmäisellä kerralla tein niin yhden vanhan ystävän kanssa, joka on palannut elämääni, mistä oon iloinen.

Kun teen jumppatunnilla hauiskääntöjä ja katson peiliin, näen että mun keho on muuttunut säännöllisemmän treenaamisen ansiosta, mittasuhteet ovat aavistuksen verran erilaiset. Kehoon on kuitenkin tullut myös lisää sellaista pyöreyttä, joka siihen kuuluu. En oo enää niin riutunut kuin syksyllä.

Oon huomannut, että oleminen tuntuu sekä laajemmalta että kevyemmältä, kun harjoitan läsnäoloa.

Menen mereen alasti ja se huolehtii musta, vesi on pehmeää.

Pidän kättä toisen ihmisen selän takana ja ajattelen, että haluaisin pitää sitä sylissä, mutta en tiedä, saanko koskaan tehdä niin.

Laitan viestiä sellaisille kavereille, joita en oo nähnyt vähään aikaan, ja toivon että nähtäisiin pian.

Ajattelen syksyä, luentoja, opiskelijalounaita ja ihmisiä joita tapaan, mutta en halua kuvitella sitä liian tarkasti, haluan vain olla läsnä ja yllättyä.

Pyöräilen töihin, kuuntelen äänikirjoja, riisun hikisen paidan vessassa, vaihdan kauluspaidan ja haen kahvia.

Kirjoitan tästä, yritän tiivistää sen kaiken, mitä oon kevään aikana ajatellut, kun ulkona hämärtyy ja mä asetun makuuasennosta istumaan ja laitan viltin harteille.

Mulla on toiveita, pieniä pyyntöjä, joita haluaisin esittää, vaikka oon saanut jo paljon. Eilen menin nukkumaan raukeana ja lihakset kipeinä pyöräilemisestä ja kyykkäämisestä. Huomenna aion viimeistellä ystäville annettavat vuosipäivälahjat ja leipoa raparperi-toscakakun.

Mutta nyt oon tässä. Tekee mieli puuroa, unettaa, täytyy venytellä, kielellä maistuu suola, oon täällä, oon täällä, oon täällä.