Laajat kehät mylläävät kaiken

Olin elokuun alussa synttäreillä, joissa tarjoiltiin sushibowlia ja mehua ja katsottiin futista läppäriltä. Juhlien aikana jotkut menivät ruoan jälkeen päikkäreille toiseen huoneeseen. Näin ovenraosta sängynreunan, jolla oli erivärisiin sukkiin puettuja jalkoja. Päikkäreiden jälkeen levänneet henkilöt kömpivät huoneesta takaisin muiden sekaan, haukottelivat ja menivät ottamaan lisää ruokaa.

Myöhemmin mentiin jatkoille Mäkelänkadun varrelle. Kun me seisottiin baarin ulkopuolella, kirjoitin kännykän muistiinpanoihin jotain lämpimistä öistä ja tahmeasta tuoksusta katujen pinnassa. Nyt ollaan kohta jo lokakuun öissä. En ole ehtinyt kirjoittaa mitään muuta kuin koulutehtäviä ja romaania pariin kuukauteen.

Kun laitoin kännykän laukkuun ja tartuin vieressäni seisovan henkilön käteen, huomasin että ohitsemme juoksi joitain tyyppejä kovaa vauhtia. Niiden jalat tömähtelivät maahan ja ne kiljahtelivat ja huusivat toisilleen. Nopeuskameramittarin numero vaihtui ja vilkkui vihreänä tai punaisena. Kun bussi tuli ja juoksijat hyppäsivät jalkakäytävälle sen tieltä, tajusin että ne olivat juosseet bussikaistalla. Bussin mentyä ne jatkoivat jälleen kisaansa.

Oon ollut tosi onnellinen, mutta edelleen on vaikea luottaa siihen, että kaikki voi mennä hyvin. Tai ainakin voi olla ihan tavallista ja helppoa pitkään.

Kävin kesällä monta kertaa uimassa Merihaan mattolaiturilla. Mentiin sinne välillä mun ystävän kanssa jumpan jälkeen ihan hikisinä ja kuumissamme. Yhtenä iltana alkoi sataa juuri silloin, kun saavuttiin laiturille, täytyi lähteä kotiin. Pyöräilin Hesaria pitkin kotiin ja näin terassilla katoksen alla istumassa kaksi tyyppiä, jotka äsken olivat olleet laiturilla uimassa.

Sitten mulla oli uimisesta pitkä tauko, ja seuraavalla kerralla kun menin laiturille, jouduin pieneen merihätään. En muistanut, miten vedestä ponnistetaan takaisin puiselle tasanteelle. En osannut ottaa vauhtia vedestä tarpeeksi, ja kun sain pepun hetkeksi tasanteelle, puu oli niin liukas levästä, että molskahdin heti takaisin. Tuli paniikki, vaikka seuralaiseni, sama jota olin synttäreillä pitänyt kädestä (ja jonka synttärit ne olivat), yritti rauhoitella ja auttaa mua nousemaan ylös. Vihdoin pääsin pois vedestä erittäin kömpelöllä ja vähän nöyryyttävän tuntuisella tavalla liukumalla laiturille mahalleen.

Yhtenä päivänä me mentiin aamupalalle Päijänne-kahvilaan Vallilaan sellaiseen aikaan, että oli jo lounasaika. Otettiin härkispiirakat ja jääkahvit ja mentiin ulos nauttimaan niitä. Sanoin, että mun sydän sulaa, kun ajattelin kahvilan superystävällistä omistajaa ja sitä, miten hyvältä meidän annokset näytti. Hetken kuluttua huomasin, että jääkahvissa oli sydämenmuotoisia kahvijääpaloja. Se oli ihan liikaa, en kestänyt.

Sen ihmisen kanssa, joka istui mua vastapäätä kahvilan terassilla, olin myös viime vuoden heinäkuussa pride-jatkoilla. Muistan kylmät väreet, jotka liikkuivat mun kuumassa kehossa päänahkaa myöten, kun tanssittiin jatkoilla ja dj soitti Ihmisten edessä.

Yhtenä iltana jumpassa, ennen sateista uimaretkeä, soi sama biisi. Saan siitä aina lisää voimaa ja toivoa.

Tuntuu että tapahtumat liikkuvat ensin pieniä, sitten laajoja kehiä pitkin, ja vähitellen ne kehät mylläävät kaiken.

Oon aloittanut lenkkeilyn, ja se on ollut tosi kivaa. Oon käynyt kymmenen vuotta ryhmäliikuntatunneilla, mutta en ole koskaan harrastanut juoksemista. Kesällä päätin, että nyt mä vaan aloitan. Hankin juoksukengät käytettynä kaverin puolisolta, ja lähdin Keskuspuistoon, joka alkaa mun talon takaa. Ekojen lenkkien jälkeen olin hämmentynyt. En tiennyt, että jaksaisin hölkätä tosi tosi hitaasti kolme tai neljää kilsaa putkeen. Se ei ehkä kuulosta kovin vaikuttavalta, mutta mä olin ollut täysin tietämätön sellaisesta potentiaalista mun kehosta. Se oli vain lymyillyt jossain.

Keskuspuistossa on niin kaunista tähänkin aikaan vuodesta. Lenkeillä tulee vastaan muita juoksijoita, hevosia, pyöräilijöitä, perheitä metsäretkillä. Kerran näin kolme tyyppiä, jotka olivat pukeutuneet melkein samanlaisiin mustavalkoisiin asuihin ja joilla oli kukkia pyöränkoreissa. Ne olivat varmaan tulossa joltain palstalta.

Kun menin siirtolapuutarhan ohi, se oli täydessä kukassa, vehreä ja kostea. Kaikki tää kauneus on odottanut mua täällä, ajattelin.

Etenin niin hitaasti, että jotkut reippaasti kävelevät ihmiset ohittivat mut. Mutta ei se haittaa. Tärkeintä on edetä, ja tehdä se niin rauhallisesti kuin on tarpeellista.

Pari viikkoa sitten mentiin mun ystävän kanssa lesbobileisiin, joissa oli kaikenikäisiä ihmisiä. Vaikka mä oon liikkunut monenlaisissa ympäristöissä, en silti ole aiemmin nähnyt yhtä paljon keski-ikäisiä queer-ihmisiä samassa paikassa. Alkuillasta siellä näkyi enemmän keppejä ja rollaattoreja kuin tanssivia jalkoja, mutta loppuillasta meno kiihtyi. Oli ihanaa nähdä sellaisia henkilöitä ja pariskuntia, joissa voisin nähdä myös oman tulevaisuuteni joskus vuosikymmenten kuluttua.

Oli helppoa tutustua ihmisiin, meidät huomattiin heti koska olimme uusia. Juteltiin joillekin tyypeille, tanssittiin paritansseja ja havainnoitiin kaikkea, mitä me nähtiin: yhdessä pöydässä nuokkui joku otsa lonkerolasia vasten, Bottan jääkärihuoneesta tuli ulos jotain äijiä puvut päällä ja rinnukset täynnä kunniamerkkejä, keski-ikäisten naisten iskuyritykset olivat vilpittömiä ja aika hauskoja. (Kaikki tuntuu niin erilaiselta paikassa, jossa on turvallinen ja samanarvoinen olo kaikkien kanssa.)

Illan päätteeksi tanssittiin hitaita mun ystävän kanssa. Juhlasalin seinille ripustetut arvokkaiden miesten maalaukset katselivat meitä, ja mä katselin pariskuntaa, joka tanssi meidän vieressä. En tiedä, olivatko he olleet vuosia vai vuosikymmeniä yhdessä, mutta siinä näyssä oli jotain sellaista jota mä en, hassua kyllä, ollut koskaan aiemmin kohdannut.

Pidän siitä, että ystävienkin kanssa voi tehdä romanttiselta tuntuvia asioita. Viime viikolla menin suoraan koulusta yhden ystävän luo tekemään linssikeittoa. Me makoiltiin ensin sohvalla valtavassa huoneessa, jossa on erkkeri ja joka on isompi kuin mun yksiö. Kun tehtiin keittoa, ystävä heitteli sinne kaikenlaista, muun muassa tofua ja oliiveja. Sen jälkeen se meni erkkerihuoneeseen asettelemaan meille pöydän.

Kun tulin sinne keittolautasen kanssa, ystävä oli kasannut taittopöydän ikkunan eteen ja laittanut kynttilät palamaan.

Mä kerroin jotain mun koulupäivistä. Teakin toinen vuosi on alkanut intensiivisesti, mutta koulussa on edelleen joka päivä ihanaa. Tänä syksynä oon esimerkiksi tehnyt ristisanarunoja merkkijonot ja fragmentit -kurssilla, pohtinut mun romaanin aikatasoja ja lukenut Tsehovin novelleja. Mulla on myös idea opinnäytetyöstä, joka pitäisi tehdä tämän vuoden aikana. Aion kirjoittaa altaista, kuiluista ja hirviöistä, niin kiinnostavaa ja hauskaa!

Tämän postauksen rakenne on hyvin assosiatiivinen, mutta tekee vielä mieli kirjoittaa jotain mun kumppanista. Niin, nyt voin taas käyttää tätä sanaa. Hänestä jolla oli synttärit, ja joka pelasti mut merihädästä.

Tuntuu häkellyttävältä, miten paljon elämältä voi saada. Mulla on joitain entisiä kumppaneita, jotka ovat edelleen läsnä ystävinä, ja se on kaunista ja kivaa. On kuitenkin onnekasta, että rakkautta tulee aina vain lisää.

On ihanaa olla huolenpidon ja välittämisen ja nähdyksi tulemisen ympäröimä. Eilen luin Glitchfeminismiä sängyssä ja odotin että saan aamupalalautasen ja kahvin viereeni. Muistan kun luin sitä kirjaa kaksi vuotta sitten tosi surullisena, tajuamatta tekstistä kovin paljon. Tuntuu että kului vain hetki, ja nyt se teos on rakastettuni yöpöydällä ja ehkä kohta myös mun opinnäytetyön lähdeluettelossa.

Tuntuu turvalliselta ja tasaiselta, tavalliselta. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta viimeistään nyt oon ymmärtänyt, että ihaninta rakkautta on tavallinen elämä yhdessä.

Ajattelen kumppaniani paljon, hän on mieleni taustakuvana, niin kuin pitäisin häntä koko ajan kädestä. Mutta siinä ajatuksessa ei ole vaaraa, ei jatkuvaa, valtavaa menettämisen pelkoa, on vain tyytyväisyyttä, kiintymystä ja onnea.

Instagram: @marruhakkarainen