Matkapäiväkirja Berliinistä, osa 2
Tämä postaus on jatkoa Berliini-päiväkirjalle, jonka edellinen osa löytyy täältä. Tässä tulee selostus kahdesta viimeisestä päivästä, joihin sisältyi esim. hepuli Juutalaismuseossa, jälleen ruohosipulinmakua ja yhdet synttärijuhlat.
perjantai 7.1.
Tokavikan päivän aamuna me istuttiin syömässä aamupalaa, kun mä sanoin, että haluaisin mennä vielä johonkin juutalaismuseoon. En edes tiennyt mitä aiheeseen liittyviä museoita Berliinissä oli, mutta oletin että niitä olisi siellä ainakin yksi. Googlattiin ja löydettiin Jewish Museumin nettisivut, ostettiin sinne ennakkoliput ja matkustettiin museoon bussilla.
Museo oli valtava, siksakinmuotoinen rakennus, mutta me ei tajuttu rakennuksen kokoa astuessamme sinne sisään. Kuljettiin ensin L:n kanssa museon ekassa, maanalaisessa kerroksessa, jossa oli juutalaistaustaisten nykytaiteilijoiden videoteoksia, ja puhuttiin jotain siitä, että ”aa tää olikin vaan tällanen pieni näyttely”.
Olimme kuitenkin väärässä. Pian sen jälkeen me löydettiin museon takapihan betonipuutarha ja sisätilan korkeuksiin kohoavat portaat, jotka johdattivat ylempiin kerroksiin.
Siellä oli mielettömästi kaikkea: valokuvataidetta, maalauksia eri aikakausilta ja lopulta iso perusnäyttely, jossa kerrottiin holokaustista hyvin kattavasti. Me käveltiin sitä siksakkia eteenpäin pää pyörällä eikä voitu muuta kuin kulkea eteenpäin, lukea tekstejä ja katsoa videoita, sillä reitiltä ei päässyt poikkeamaan pois ennen kuin oli käynyt koko talon läpi.
Kun me päästiin lopen uupuneina, vain aamupalan syöneinä takaisin alas ja mentiin museon kahvilaan, kahvilan pöydässä tuli kunnon hepuli. Mä join pahanmakuista kahvikoneamericanoa, puhuin jotain näyttelystä ja sanoin vahingossa holoskausti, ja sen jälkeen me naurettiin niin pitkään ettei pystytty syömään voileipiämme hetkeen. (Toivon ettei tämäkään kuulosta epäkunnioittavalta. Se näyttelyn aiheuttama toivottomuus ja järkytys vain purkautui sillä tavalla.)
Illalla me keskityttiin taas ruokanautintoihin ja käytiin syömässä vegaaniset currywurstiannokset. Se oli superhyvää. L. meni yöksi koronasta parantuneen seuralaisensa luokse ja mä sain viettää koko loppuillan omassa seurassani. Käytiin yhdessä kaupassa ja mä ostin itselleni iltapalaeväiksi leipää, juustoa, omenasipsejä ja pienen viinipullon. Kävelin yksin Alexanderplatzin toiselta puolelta takaisin hotellille ja pelkäsin koko matkan ajan että eksyn sinne kolossitalojen keskelle. L. oli kyllä sanonut, että se tulisi pelastamaan mut uberilla jos jotain sattuisi.
Olisin voinut kierrellä kaupungilla itsekseni, mutta koska googlemaps ei toiminut mun kännykässä, en uskaltanut. En vain hahmottanut lähialueita ollenkaan ilman sitä. En oo myöskään tottunut isoihin kaupunkeihin. Muistin jotain siitä, kun olin Berliinissä viimeksi – vehreitä katuja, kahvilan joka oli hostellin alakerrassa, klubin jonka pihalla paloi nuotio – mutta tuntui niin kuin olisin ollut eri kaupungissa, niin vähän olin tällä kertaa nähnyt samoja alueita tai maisemia.
Pääsin hotellihuoneeseen, join viiniä ja söin juustoa, soitin mun tyttöystävälle ja nautin yksinolosta. Välillä seisoin ikkunan vieressä, raotin verhoja ja katsoin, miten liikenne kulki viereisellä kuusikaistaisella kadulla. Mietin oliko tyhmää kököttää siellä hotellihuoneessa, kun koko öinen Berliini liikkui ikkunan toisella puolella. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ei, parasta mitä sinä iltana saatoin tehdä, oli juoda viini loppuun ja lukea Eros of the Bittersweet -kirjaa siihen asti että nukahdin.
Yöllä mä heräsin siihen, että oli kamala nälkä. Söin meidän ekana päivänä ostamat sipsit loppuun ja odotin nälissäni että pääsisin aamupalalle syömään juustoa ja höttöistä sämpylää. Muuten se yö meni hyvin.
lauantai 8.1.
Viimeisenä päivänä me ehdittin kuljeskella Kreuzbergissa L:n ja hänen seuralaisensa kanssa. Syötiin shaksukaa ja munakokkelia trendikkäässä kahvilassa, jossa oli tosi meluista ja jossa kävi enimmäkseen vain villakangastakkeihin pukeutuneita miehiä ja naispariskuntia, jotka näyttivät söpöiltä istuessaan käsi kädessä vierekkäin. Meidän annokset olivat melko kalliita ja ihan hyviä, mutta eivät niin laadukkaita kuin siihen hintaan olisi voinut olettaa.
Tykkäsin kuitenkin olla siellä. Oon sillä tavalla kotiseuturakas, että jos aistin jossain samanlaista tunnelmaa kuin Helsingissä, alan heti viihtyä. Sinä päivänä oli leutoa, Kreuzberg oli täynnä jugend-rakennuksia ja tosiaan, ihmisillä oli villakangastakkeja, ja niiden asioiden ansioista musta tuntui luontevalta olla siellä. Tuntui siltä, miltä matkustaessa parhaimmillaan tuntuu: on jännittävää mutta turvallista, tuntee astuneensa toiseen maailmaan, jossa kuitenkin pystyy liikkumaan yhtä vaivattomasti kuin omassa maailmassaan.
Syömisen jälkeen me käveltiin joenrannassa, nähtiin Populus-niminen pikkukahvila, johon oli pitkä jono, se näytti huvittavalta kun ajatteli Aleksis Kiven kadun Populusta. Nähtiin myös joutsenia ja kahviloiden ulkopöydissä istuvia ihmisiä ja taloja joiden seiniä koristivat graffitit ja köynnökset. Sen alueen arkkitehtuurissa oli vähän samanlaista leikkisyyttä kuin esim. Pikku-Huopalahden taloissa, tosin moninkertaisesti enemmän, sillä tavalla että ne rakennukset eivät ehkä menisi suomalaisesta rakennusvalvonnasta läpi.
Rakastin eniten muraaleja ja kulmikkaita parvekkeita ja köynnöksiä, jotka peittivät jotkin seinät kokonaan.
Matkalla hotellille mä sanoin, että on kyllä kiva mennä kotiin, ”mä oon ollut niin stressaantunut koko tän matkan”. L. ei ollut uskoa korviaan kun sanoin niin, sen mielestä mä olin vaikuttanut ihan rauhalliselta koko ajan. Niin varmaan olinkin, ja mulla oli kyllä hauskaa, mutta olin vieraassa ympäristössä ja vierasta kieltä puhuessani koko ajan niin ulkona mukavuusalueeltani, etten voinut täysin rentoutua.
Kun me lähdettiin lentokentälle iltapäivällä, mä ostin matkaevääksi pretzelin ja söin siitä puolet, kun odotettiin lentokenttäjunaa. Pretzel oli täytetty ruohosipulilla, ja L. sanoi, että oli hyvä sekä aloittaa että päättää matka siihen makuun. Se todellakin sulki ympyrän sillä meidän nelipäiväisellä matkalla.
Lennettiin Helsinkiin ja siistiydyttiin hieman lentokentän vessassa, ennen kuin mentiin bussiin. Meillä oli nimittäin vielä yksi etappi matkaa jäljellä, yhteisen ystävän synttärit Kalliossa. Mentiin sinne suoraan lentokentältä. (”You guys are non stop”, L:n seuralainen oli sanonut kuulleessaan tästä.)
Mä puin lentokentällä talvitakin tiukemmin päälle ja keräilin penkiltä kaikki tavarat, matkalaukun ja olkalaukun ja kangaskassin ja muovipussin, jossa oli tuliaisginipullo. L. katsoi mua ja sanoi: ”Aika monta nyssäkkää teikällä.” Mä nauroin sille jutulle pitkään ja vielä viikon sen jälkeen.
Pian mä raahasin matkalaukkuani lumista Hesaria pitkin. Meidän poissaollessa Helsinki oli peittynyt kinoksiin. Kun päästiin perille, kannettiin matkatavarat eteiseen ja astuttiin huoneeseen kenkämeren yli, meitä odottivat runsaat gt-varannot ja ystävän pyynnöstä tekemä linssikeitto (ajateltiin L. kanssa, että oltaisiin varmaan nälkäisiä siinä vaiheessa iltaa).
Kaikki kyselivät tietysti heti, millaista Berliinissä oli ollut.
”Hauskaa”, mä vastasin.
Seuraavana päivänä mä halailin tyttöystävän kanssa koko päivän (oli niin monta päivää siitä, kun viimeksi nähtiin) ja tein koronakotitestin (joka oli negatiivinen).
Ajattelin köynnöksiä, joutsenia, currywurstia, sitä miten kolossitalojen lasiseinät heijastivat valoa, siltoja joiden päältä S-Bahnit kulkivat, patjoja kahvilan ikkunoiden vieressä, ratikoita jotka saattoivat ajaa kovaa vauhtia kulman takaa.
Mietin että voisin mennä Berliiniin taas esimerkiksi seitsemän vuoden kuluttua uudestaan.